Take a photo of a barcode or cover
3.9 AVERAGE
3.9 AVERAGE
emotional
informative
sad
fast-paced
natalia ginzburg is your favorite writer’s favorite writer
Molte ripetizioni e poca profondità. Alla fine, è solo una cronaca della vita di persone privilegiate che abitano in Corso Re Umberto e che amano lamentarsi della vita.
---
Veel herhaling en weinig diepgang. Uiteindelijk is het gewoon een kroniek van het leven van geprivilegieerde mensen die in Corso Re Umberto vertoeven en graag klagen over het leven.
---
Veel herhaling en weinig diepgang. Uiteindelijk is het gewoon een kroniek van het leven van geprivilegieerde mensen die in Corso Re Umberto vertoeven en graag klagen over het leven.
informative
fast-paced
Natalia Ginzburg conta a história da sua família integrada numa Itália de Mussolini. Esta suposta, digo suposta porque a autora refere na advertência que “não se trata da minha história, mas antes, embora com vazios e lacunas, da história da minha família”), autobiografia romanceada está bem escrita, e os acontecimentos familiares e históricos são narrados de forma sincera, íntima, elegante e divertida.
Tratando-se de histórias banais do dia-a-dia, por vezes sem importância, a autora, apesar de também narrar momentos de detenção, de perseguição e de morte, opta por resgatar a sua memória familiar dando ênfase ao “léxico”, às frases proferidas por cada elemento da família. O mais marcante e peculiar é sobretudo o do pai. Este, bastante severo nos seus juízos, dirigia-se aos filhos e à esposa de forma insultuosa e preconceituosa. Todos eram estúpidos e tratava-os de “cafres” e “asnos”.
“Qualquer ato ou gesto nosso que considerasse inapropriado, definia-o como «uma cafrealidade». – Não sejam cafres! Não façam cafrealidades! – gritava-nos a todo o momento.” (p. 9)
A trama avança, assim, transportada pelos gritos do pai, pelos desabafos da mãe, pela poesia de uns, pelas expressões de outros, pelas frases vezes sem conta repetidas e que atribuem identidade e ritmo à história.
“Somos cinco irmãos. Vivemos em cidades diferentes, alguns de nós no exterior, e não nos escrevemos com frequência. Quando nos encontramos, podemos ser, uns para os outros, indiferentes ou distraídos. Mas basta, entre nós, uma palavra. Basta uma palavra, uma frase: uma daquelas frases antigas, ouvidas e repetidas infinitas vezes, no tempo da nossa infância. (…), para redescobrirmos no mesmo instante as nossas relações de outrora, e a nossa infância e a nossa juventude, indissoluvelmente ligadas a essas frases , a essas palavras. Uma dessas frases ou palavras faria que nos reconhecêssemos mutuamente, como os irmãos que somos, na escuridão de uma gruta, entre milhões de pessoas. Essas frases são o nosso latim, o vocabulário dos nossos dias idos, (…) o testemunho de um núcleo vital que deixou de existir, mas que sobrevive nos seus textos, salvos da fúria das águas, da corrosão do tempo. Essas frases são o fundamento da nossa unidade familiar,…(pp. 25 e 26)
Tratando-se de histórias banais do dia-a-dia, por vezes sem importância, a autora, apesar de também narrar momentos de detenção, de perseguição e de morte, opta por resgatar a sua memória familiar dando ênfase ao “léxico”, às frases proferidas por cada elemento da família. O mais marcante e peculiar é sobretudo o do pai. Este, bastante severo nos seus juízos, dirigia-se aos filhos e à esposa de forma insultuosa e preconceituosa. Todos eram estúpidos e tratava-os de “cafres” e “asnos”.
“Qualquer ato ou gesto nosso que considerasse inapropriado, definia-o como «uma cafrealidade». – Não sejam cafres! Não façam cafrealidades! – gritava-nos a todo o momento.” (p. 9)
A trama avança, assim, transportada pelos gritos do pai, pelos desabafos da mãe, pela poesia de uns, pelas expressões de outros, pelas frases vezes sem conta repetidas e que atribuem identidade e ritmo à história.
“Somos cinco irmãos. Vivemos em cidades diferentes, alguns de nós no exterior, e não nos escrevemos com frequência. Quando nos encontramos, podemos ser, uns para os outros, indiferentes ou distraídos. Mas basta, entre nós, uma palavra. Basta uma palavra, uma frase: uma daquelas frases antigas, ouvidas e repetidas infinitas vezes, no tempo da nossa infância. (…), para redescobrirmos no mesmo instante as nossas relações de outrora, e a nossa infância e a nossa juventude, indissoluvelmente ligadas a essas frases , a essas palavras. Uma dessas frases ou palavras faria que nos reconhecêssemos mutuamente, como os irmãos que somos, na escuridão de uma gruta, entre milhões de pessoas. Essas frases são o nosso latim, o vocabulário dos nossos dias idos, (…) o testemunho de um núcleo vital que deixou de existir, mas que sobrevive nos seus textos, salvos da fúria das águas, da corrosão do tempo. Essas frases são o fundamento da nossa unidade familiar,…(pp. 25 e 26)
Natalia Ginzburg (1916-1991) lyö radikaalin iskun heti teoksensa Kieli jota puhuimme esipuheen ensimmäisellä lauseella:
"Tässä kirjassa esiintyvät paikat, seikat ja henkilöt ovat todellisia." Ja jatkaa: "En ole keksinyt niistä yhtäkään."
Se siitä fiktion suojaverhosta, jota monet kirjailijat käyttävät pako- ja piilopaikkana.
Ginzburg kertoo, että aina kun hän huomaa, että hänen tekstiinsä on "kirjailijan tottumuksesta" tullut mukaan fiktiivisiä elementtejä, hän tuntee "pakottavaa tarvetta" tuhota ne. Lukijalle Ginzburgin ohje kuitenkin on, että hänen teostaan tulisi lukea nimenomaan romaanina.
Hieman oikoen edellisen voisi tiivistää niin, että koska ihmisen muisti on sekä hatara että valikoiva ja täynnä aukkoja muuttuu todellisten tapahtumien kuvaus väkisinkin fiktiiviseksi - myös silloin, kun tekijä pyrkii kaikin keinoin fiktiosta eroon.
Esipuhetta lukiessani ymmärrän, miksi Rachel Cusk on niin kiinnostunut Ginzburgin teoksista. Näitä kahta kirjailijaa näyttäisi yhdistävän sama penseys fiktiota kohtaan ja tunne sen riittämättömyydestä. Ginzburgin esseekokoelmaan The Little Virtues kirjoittamassaan esipuheessa Cusk nostaa esiin, miten Ginzburgin tapa erottaa toisistaan tarinankerronnan ja itsen konseptit mahdollistaa todellisuuden representaation sille uskollisimmalla tavalla. Cusk jatkaa, että sen sijaan, että Ginzburg pyrkisi kuvamaan, mitä jollekin henkilölle tapahtui, hän keskittyy siihen, mitä tapahtui.
Edellä mainittu ero saattaa vaikuttaa ensiajatuksena mitättömältä, mutta osoittautuu lähemmässä tarkastelussa varsin olennaiseksi ja tulee esiin myös teoksessa Kieli jota puhuimme. Esimerkkinä tästä on vaikkapa se, että Ginzburg mainitsee ensimmäisen aviomiehensä Leone Ginzburgin kuoleman pelkästään ohimennen, mutta ei kuvaa sanallakaan niitä tunteita, joita asia hänessä herätti.
Kieli jota puhuimme kertoo Ginzburgin perheen tarinan. Teoksen henkilökavalkadi on laaja ja monet Ginzburgin perhetuttavista olivat paitsi tunnettuja, myös yhteiskunnallisesti merkittävissä asemissa. Ginzburgin läheisiin ystäviin lukeutui mm. kirjailija Cesare Pavese ja hänen veljensä oli naimisissa (joskin lyhyesti) taidemaalari Amedeo Modiglianon tyttären kanssa. Ginzburgien kotona myös piiloteltiin Mussolinin fasistihallinnon jahtaamia poliitikkoja.
Henkilökohtaisen perhetarinan lisäksi Kieli jota puhuimme on myös kulttuurihistoriallinen muistelma romaanimuodossa.
Ginzburgin isä Giuseppe Levi oli juutalainen tiedemies ja juutalaisten kohtelu ja vaino on yksi teoksen keskeisistä taustatekijöistä. Giuseppe Levi vaikuttaa olevan jatkuvasti sotajalalla vähän kaiken ja kaikkien kanssa ja hänellä on tapana mennä liiallisuuksiin, joka ilmenee myös hänen vaatimuksenaan, että perheen on osallistuttava joka kesäisille vaellusretkille vuoristossa.
Kielen merkitys on teoksessa keskeinen. Se tulee esiin kahden eri päälinjan kautta. Toisaalta on kyse perheyhteyttä ylläpitävistä sanonnoista, toisaalta teoksen henkilöiden (erityisesti Ginzburgin vanhempien) puhetavan kautta välittyvistä kannanotoista.
Ginzburgin kuvatessa sanontoja, joita hänen lapsuuden perheessään käytettiin hän kiinnittää huomiota myös siihen, miten nämä sanonnat vielä hänen ja hänen sisarustensa kasvettua aikuisiksi toimivat "apuvälineenä", jonka avulla sisarukset tunnistivat toisensa missä tahansa. Sanonnat ovat perheliimaa.
Tämä havainto on äärimmäisen kiinnostava ja tuo mieleeni mummoni sanonnat, joita itse käyttäessäni "teleporttaudun" oitis takaisin lapsuuteni ja mummolaan. Kun jokin epäonnistui tai meni muuten pieleen ja aiheutti harmitusta, mummollani oli tapana sanoa "kaatuu niitä valtamerilaivojakin". Lapsena en tietenkään osannut nähdä asiaa niin, että kyse oli mittasuhteista. Koetun pettymyksen asettamisesta isompiin kehyksiin.
Kun joku esine ei sinnikkäistä etsinnöistä huolimatta löytynyt, mummoni lohdutti, että "löytyi se Silvon patakin vaikka Turun tielle hukkui." Kun taas joku esine, vaate tai vastaava oli erityisen hieno mummoni tapasi sanoa, että "tällaista ei ole kuin yhdellä muijalla Pietarissa". On kiinnostavaa pohtia, miten nämä sanonnat ovat saaneet alkunsa. Kuka mahtoikaan alunperin olla Silvo, joka hukkasi patansa? Mitä kertoo Suomen ja Venäjän välisistä suhteista se, että juuri Pietarissa asui muija, jolla oli erityisen hienoja juttuja. "Pietarin muija" -sanonta on edelleen aktiivisesti käytössä perheessäni.
Sanonnat eivät ole pelkästään sanontoja, vaan ne antavat voimaa ja lohduttavat. Minulle mummoni sanonnoista tärkein on ollut muistutus siitä, että selviän kyllä, koska minussa on Mooseksen verta. Mooses oli yksi sukuni esi-isistä 1800-luvun alkupuolelta ja joka kerta, kun otan hänet oppaakseni otan mukaani myös sukuni voiman.
Kieli jota puhuimme sisältää paikoin hyvin dialogivoittoista kerrontaa. Ginzburgin vanhemmat ovat kovia kiistelemään keskenään ja sen lisäksi he arvostelevat muita ihmisiä vähemmän kauniita ilmaisuja käyttäen.
"Minä en oikein pidä siitä Ildasta. Hän ei ole kovin kaunis. Hän on liian pitkä! En pidä pitkistä naisista."
[...]
"Hän on kyllä pieni, mutta suloinen! äiti vastasi: - Hänen jalkansa tosin ovat hiukan liian pienet. En pidä pienistä jaloista."
Tektistä otetut sitaatit eivät tee oikeutta dialogin herkullisuudelle. Toisin kuin voisi sanottujen sanojen perusteella kuvitella, lopputulos ei ole niinkään tuomitseva ja ilkeä, vaan pikemminkin koominen. Muita arvostellessaan Ginzburgin vanhemmat tulevat luoneeksi kielellisesti kuplivan universumin, jonka sisällä perhe ikään kuin tiivistyy kilveksi muuta maailmaa ja sen uhkia vastaan.
Dialogi tuo myös suomennokseen mukaan vahvan annoksen italiankieltä, jota voidaan pitää todisteena suomennoksen onnistuneisuudesta.
Ginzburgin teoksessa räiskyy italialainen perhe ja kuohuu ajan (noin 1920-1960 -lukujen) poliittiset ilmiöt. Paljon melua, paljon rakkautta.
On hienoa, että tämä Ginzburgin pääteoksena pidetty romaani, joka ilmestymisvuonnaan 1963 palkittiin Italian Finlandia-palkinnolla eli Premio Stregalla on vihdoin saatu myös suomeksi. Joskus hyvää joutuu odottamaan pitkään. Jopa vuosikymmeniä.
"Tässä kirjassa esiintyvät paikat, seikat ja henkilöt ovat todellisia." Ja jatkaa: "En ole keksinyt niistä yhtäkään."
Se siitä fiktion suojaverhosta, jota monet kirjailijat käyttävät pako- ja piilopaikkana.
Ginzburg kertoo, että aina kun hän huomaa, että hänen tekstiinsä on "kirjailijan tottumuksesta" tullut mukaan fiktiivisiä elementtejä, hän tuntee "pakottavaa tarvetta" tuhota ne. Lukijalle Ginzburgin ohje kuitenkin on, että hänen teostaan tulisi lukea nimenomaan romaanina.
Hieman oikoen edellisen voisi tiivistää niin, että koska ihmisen muisti on sekä hatara että valikoiva ja täynnä aukkoja muuttuu todellisten tapahtumien kuvaus väkisinkin fiktiiviseksi - myös silloin, kun tekijä pyrkii kaikin keinoin fiktiosta eroon.
Esipuhetta lukiessani ymmärrän, miksi Rachel Cusk on niin kiinnostunut Ginzburgin teoksista. Näitä kahta kirjailijaa näyttäisi yhdistävän sama penseys fiktiota kohtaan ja tunne sen riittämättömyydestä. Ginzburgin esseekokoelmaan The Little Virtues kirjoittamassaan esipuheessa Cusk nostaa esiin, miten Ginzburgin tapa erottaa toisistaan tarinankerronnan ja itsen konseptit mahdollistaa todellisuuden representaation sille uskollisimmalla tavalla. Cusk jatkaa, että sen sijaan, että Ginzburg pyrkisi kuvamaan, mitä jollekin henkilölle tapahtui, hän keskittyy siihen, mitä tapahtui.
Edellä mainittu ero saattaa vaikuttaa ensiajatuksena mitättömältä, mutta osoittautuu lähemmässä tarkastelussa varsin olennaiseksi ja tulee esiin myös teoksessa Kieli jota puhuimme. Esimerkkinä tästä on vaikkapa se, että Ginzburg mainitsee ensimmäisen aviomiehensä Leone Ginzburgin kuoleman pelkästään ohimennen, mutta ei kuvaa sanallakaan niitä tunteita, joita asia hänessä herätti.
Kieli jota puhuimme kertoo Ginzburgin perheen tarinan. Teoksen henkilökavalkadi on laaja ja monet Ginzburgin perhetuttavista olivat paitsi tunnettuja, myös yhteiskunnallisesti merkittävissä asemissa. Ginzburgin läheisiin ystäviin lukeutui mm. kirjailija Cesare Pavese ja hänen veljensä oli naimisissa (joskin lyhyesti) taidemaalari Amedeo Modiglianon tyttären kanssa. Ginzburgien kotona myös piiloteltiin Mussolinin fasistihallinnon jahtaamia poliitikkoja.
Henkilökohtaisen perhetarinan lisäksi Kieli jota puhuimme on myös kulttuurihistoriallinen muistelma romaanimuodossa.
Ginzburgin isä Giuseppe Levi oli juutalainen tiedemies ja juutalaisten kohtelu ja vaino on yksi teoksen keskeisistä taustatekijöistä. Giuseppe Levi vaikuttaa olevan jatkuvasti sotajalalla vähän kaiken ja kaikkien kanssa ja hänellä on tapana mennä liiallisuuksiin, joka ilmenee myös hänen vaatimuksenaan, että perheen on osallistuttava joka kesäisille vaellusretkille vuoristossa.
Kielen merkitys on teoksessa keskeinen. Se tulee esiin kahden eri päälinjan kautta. Toisaalta on kyse perheyhteyttä ylläpitävistä sanonnoista, toisaalta teoksen henkilöiden (erityisesti Ginzburgin vanhempien) puhetavan kautta välittyvistä kannanotoista.
Ginzburgin kuvatessa sanontoja, joita hänen lapsuuden perheessään käytettiin hän kiinnittää huomiota myös siihen, miten nämä sanonnat vielä hänen ja hänen sisarustensa kasvettua aikuisiksi toimivat "apuvälineenä", jonka avulla sisarukset tunnistivat toisensa missä tahansa. Sanonnat ovat perheliimaa.
Tämä havainto on äärimmäisen kiinnostava ja tuo mieleeni mummoni sanonnat, joita itse käyttäessäni "teleporttaudun" oitis takaisin lapsuuteni ja mummolaan. Kun jokin epäonnistui tai meni muuten pieleen ja aiheutti harmitusta, mummollani oli tapana sanoa "kaatuu niitä valtamerilaivojakin". Lapsena en tietenkään osannut nähdä asiaa niin, että kyse oli mittasuhteista. Koetun pettymyksen asettamisesta isompiin kehyksiin.
Kun joku esine ei sinnikkäistä etsinnöistä huolimatta löytynyt, mummoni lohdutti, että "löytyi se Silvon patakin vaikka Turun tielle hukkui." Kun taas joku esine, vaate tai vastaava oli erityisen hieno mummoni tapasi sanoa, että "tällaista ei ole kuin yhdellä muijalla Pietarissa". On kiinnostavaa pohtia, miten nämä sanonnat ovat saaneet alkunsa. Kuka mahtoikaan alunperin olla Silvo, joka hukkasi patansa? Mitä kertoo Suomen ja Venäjän välisistä suhteista se, että juuri Pietarissa asui muija, jolla oli erityisen hienoja juttuja. "Pietarin muija" -sanonta on edelleen aktiivisesti käytössä perheessäni.
Sanonnat eivät ole pelkästään sanontoja, vaan ne antavat voimaa ja lohduttavat. Minulle mummoni sanonnoista tärkein on ollut muistutus siitä, että selviän kyllä, koska minussa on Mooseksen verta. Mooses oli yksi sukuni esi-isistä 1800-luvun alkupuolelta ja joka kerta, kun otan hänet oppaakseni otan mukaani myös sukuni voiman.
Kieli jota puhuimme sisältää paikoin hyvin dialogivoittoista kerrontaa. Ginzburgin vanhemmat ovat kovia kiistelemään keskenään ja sen lisäksi he arvostelevat muita ihmisiä vähemmän kauniita ilmaisuja käyttäen.
"Minä en oikein pidä siitä Ildasta. Hän ei ole kovin kaunis. Hän on liian pitkä! En pidä pitkistä naisista."
[...]
"Hän on kyllä pieni, mutta suloinen! äiti vastasi: - Hänen jalkansa tosin ovat hiukan liian pienet. En pidä pienistä jaloista."
Tektistä otetut sitaatit eivät tee oikeutta dialogin herkullisuudelle. Toisin kuin voisi sanottujen sanojen perusteella kuvitella, lopputulos ei ole niinkään tuomitseva ja ilkeä, vaan pikemminkin koominen. Muita arvostellessaan Ginzburgin vanhemmat tulevat luoneeksi kielellisesti kuplivan universumin, jonka sisällä perhe ikään kuin tiivistyy kilveksi muuta maailmaa ja sen uhkia vastaan.
Dialogi tuo myös suomennokseen mukaan vahvan annoksen italiankieltä, jota voidaan pitää todisteena suomennoksen onnistuneisuudesta.
Ginzburgin teoksessa räiskyy italialainen perhe ja kuohuu ajan (noin 1920-1960 -lukujen) poliittiset ilmiöt. Paljon melua, paljon rakkautta.
On hienoa, että tämä Ginzburgin pääteoksena pidetty romaani, joka ilmestymisvuonnaan 1963 palkittiin Italian Finlandia-palkinnolla eli Premio Stregalla on vihdoin saatu myös suomeksi. Joskus hyvää joutuu odottamaan pitkään. Jopa vuosikymmeniä.
Sjukt unødvendig og overdrevet bruk av utropstegn, med ca 3 stykker i hver replikk, veldig slitsomt å lese. Synes dessuten det var litt mange karakterer, litt lite oversikt og følte det var lite sammenheng alt i alt. En av de få gangene jeg har blitt skuffa etter å ha valgt bok etter hvor pent coveret er.
It’s dated and I don’t find any charm in it. I can argue that the translation is partly to blame but I think it’s mostly my own tastes.
reflective
medium-paced