Take a photo of a barcode or cover
3.69 AVERAGE
3.69 AVERAGE
I read this because it is the #1 answer to "What the hell was that crazy book I read 20 years ago?" questions. House of Stairs has showed up on LibraryThing's Name That Book group three times in the past year. Half of the YA books in that group turn out to be William Sleator. We got a Contact Us question the other day that turned out to be 2 William Sleator books. So I figured it was high time I read something by this mysterious man.
Jesus. There's a reason people remember it. This book was crazy. I read it in about 2 hours and could not put it down.
In a sucky future America where everyone lives in huge run-down apartment buildings and subsists on synthetic food, 5 teenage orphans of various personality types find themselves the subject of a sinister psychological experiment. They are blindfolded, taken from their group homes and dumped in a huge, brightly-lit building filled with neverending stairs, bridges and landings. There is one toilet (which is also the only source of water) in the middle of a narrow, vertigo-inducing bridge. Most importantly, there is a machine with flashing lights and sounds that sometimes dispenses food contingent on certain behaviors from the teens.
Lola (the badass), Peter (the shrinking violet), Blossom (the spoiled, self-centered brat), Abigail (the pleaser), and Oliver (the alpha-male) have to figure out how to behave to get the machine to feed them. For a while, it feeds them if they all cooperate on an elaborate dance when the lights start flashing. But what happens when the machine begins to demand other kinds of behavior from them?
I was worried that this book would have an anticlimatic ending, that there would be no explanation of why this was happening to these people. But it has a very satisfying ending that will leave you thinking about it for a long time. It's like [b:1984|5470|1984|George Orwell|http://images.gr-assets.com/books/1348990566s/5470.jpg|153313] for a slightly younger set.
A fantastic book, but so disturbing I wouldn't recommend it to anyone younger than about 14.
Jesus. There's a reason people remember it. This book was crazy. I read it in about 2 hours and could not put it down.
In a sucky future America where everyone lives in huge run-down apartment buildings and subsists on synthetic food, 5 teenage orphans of various personality types find themselves the subject of a sinister psychological experiment. They are blindfolded, taken from their group homes and dumped in a huge, brightly-lit building filled with neverending stairs, bridges and landings. There is one toilet (which is also the only source of water) in the middle of a narrow, vertigo-inducing bridge. Most importantly, there is a machine with flashing lights and sounds that sometimes dispenses food contingent on certain behaviors from the teens.
Lola (the badass), Peter (the shrinking violet), Blossom (the spoiled, self-centered brat), Abigail (the pleaser), and Oliver (the alpha-male) have to figure out how to behave to get the machine to feed them. For a while, it feeds them if they all cooperate on an elaborate dance when the lights start flashing. But what happens when the machine begins to demand other kinds of behavior from them?
I was worried that this book would have an anticlimatic ending, that there would be no explanation of why this was happening to these people. But it has a very satisfying ending that will leave you thinking about it for a long time. It's like [b:1984|5470|1984|George Orwell|http://images.gr-assets.com/books/1348990566s/5470.jpg|153313] for a slightly younger set.
A fantastic book, but so disturbing I wouldn't recommend it to anyone younger than about 14.
A bunch of kids wake up in a room full of stairs with no way out. They must perform tasks to earn food which begin to get more challenging over time. A good psychological thriller.
Another YA blast from my past. This book really stuck with me from when I read it as a kid.
I read this probably 25 years ago and never forgot it.
adventurous
emotional
mysterious
slow-paced
Plot or Character Driven:
A mix
A tale for another time - though I really wanted to read the book that inspired to a degree Ready Player One, I'm not in the right mindset for this, since it's been gathering dust in my nightstand for way too long.
I'll come back to it, eventually.
I'll come back to it, eventually.
I'd read another Sleator book before this one ("Run"?) and said in my diary from 1985 that this was good but not as scary as the first one I'd read by him. However, I did give it a 8/10 rating in my diary.
This YA sci fi novel is about a group of five teens who inexplicably find themselves in a structure filled with stairs. There’s no exit and seemingly no upper or lower limit. How did they get here? Why are they here? What is the purpose? It’s an excellent introduction to the sub genre of science fiction known as the ontological mystery. All that, and it has a more plausible resolution than Lost did too. Recommended for kids interested in literary sci fi.
This book is too profane for children and too childish for adults.
"What if I put my characters into an obvious Skinner box and then don't add any other interesting caveats?" Unsurprisingly, nothing interesting.
"What if I put my characters into an obvious Skinner box and then don't add any other interesting caveats?" Unsurprisingly, nothing interesting.
Olin vasta aloittanut yläasteen, kun perheeni muutti maalta kaupunkiin. Oli vuosi 1999. Uuden kotimme naapuritalossa oli kirjasto ja sen lasten- ja nuortenosasto tuli seuraavien vuosien aikana hyvin tutuksi. Löysin scifin ja fantasian (mistä kiitän aina Anu Holopaisen teoksia) ja luin mm. kaikki kolme suomennettua William Sleatorin teosta, Sokkelopostaikko, Aika-avain ja Avaruuspeli.
Kun James Dashnerin Maze Runner - Labyrintti toi mieleen tämän lapsuussuosikkini, lainasin sen kirjastosta. Sokkeloportaikko on julkaistu alunperin vuonna 1974. Olen lukenut kaikki Sleatorin teokset moneen kertaan.
Teoksen juoni kuulostaa hyvin samanlaiselta kuin Labyrintissä tai Cube - Kuutio-leffoissa: viisi 16-vuotiasta orpoa sijoitetaan sokkeloportaikkoon, kirkkaasti valaistuun tilaan, jossa on ylös ja alas kulkevia portaita, muutamia lepotasoja, siltoja ja outo punaista valoa hehkuva kupu, joka antaa ruokaa, jos tekee oikeita liikkeitä sen edessä. Seiniä, kattoa, lattiaa tai valon lähdettä ei voi erottaa. Sokkeloportaikossa nuoret hylkäävät vanhat käytöstavat ja muodostavat uudenlaisen yhteiskunnan. Teosta onkin verrattu William Goldingin Kärpästen herraan, eikä syyttä.
Harmillisesti ulkopuolista maailmaa ei juurikaan kuvata, mutta nuorten menneisyydestään kertomien viittausten perusteella on kyseessä selvä dystopia. On ollut sota, jossa monien isät ovat kuolleet, ulkona käytetään kaasunaamareita, oikeaa lihaa ei juurikaan ole, vaan orvot ovat tottuneet syömään synteettistä valkuaista, elävät puut ovat harvinaisia ja omakotitaloasuminen vain harvoille rikkaille mahdollista. Kirjan viimeinen luku, Loppunäytös, tuo mieleen Aldous Huxleyn Uljaan uuden maailman.
Suosikkihahmoni on Lola, oman tiensä kulkija, joka ei helposti murru. (Erikoisesti yhden hahmon nimi on muutettu käännöksessä, Blossom on suomennoksessa Rose.) Sokkeloportaikon maailma on synkkä. Nuorten käytöksen radikaali muuttuminen ja sodan jälkeinen, saastunut tulevaisuuden maailma tarjoavat ajateltavaa etenkin genreä vähemmän lukeneelle, mutta suomennons ei ole kestänyt aikaa tarinan tavoin. Uudella suomennoksella teos löytäisi varmasti paljonkin uusia lukijoita.
Sleatorin kirjoille yhteistä on R.L. Stinen tuotantoa muistuttava juonen runko: nuori päähenkilö kohtaa jotain normaalimaailmasta poikkeavaa ja hänen on yritettävä toimia tilanteen kanssa. Lopussa on aina kaiken mullistava käänne. Stine on jopa myöntänyt olevansa Sleatorin teosten suuri ystävä. Onkin outoa, ettei Sleatorin yli kolmekymmentä teosta kattavasta tuotannosta ole suomennettu enempää kirjoja, sillä teosten ideat ovat vähintään Goosebumps-sarjan tasoa, ja osa luultavasti vieläkin kiinnostavampia nuorille lukijoille. Sleator kuoli 2011.
Kun James Dashnerin Maze Runner - Labyrintti toi mieleen tämän lapsuussuosikkini, lainasin sen kirjastosta. Sokkeloportaikko on julkaistu alunperin vuonna 1974. Olen lukenut kaikki Sleatorin teokset moneen kertaan.
Teoksen juoni kuulostaa hyvin samanlaiselta kuin Labyrintissä tai Cube - Kuutio-leffoissa: viisi 16-vuotiasta orpoa sijoitetaan sokkeloportaikkoon, kirkkaasti valaistuun tilaan, jossa on ylös ja alas kulkevia portaita, muutamia lepotasoja, siltoja ja outo punaista valoa hehkuva kupu, joka antaa ruokaa, jos tekee oikeita liikkeitä sen edessä. Seiniä, kattoa, lattiaa tai valon lähdettä ei voi erottaa. Sokkeloportaikossa nuoret hylkäävät vanhat käytöstavat ja muodostavat uudenlaisen yhteiskunnan. Teosta onkin verrattu William Goldingin Kärpästen herraan, eikä syyttä.
Harmillisesti ulkopuolista maailmaa ei juurikaan kuvata, mutta nuorten menneisyydestään kertomien viittausten perusteella on kyseessä selvä dystopia. On ollut sota, jossa monien isät ovat kuolleet, ulkona käytetään kaasunaamareita, oikeaa lihaa ei juurikaan ole, vaan orvot ovat tottuneet syömään synteettistä valkuaista, elävät puut ovat harvinaisia ja omakotitaloasuminen vain harvoille rikkaille mahdollista. Kirjan viimeinen luku, Loppunäytös, tuo mieleen Aldous Huxleyn Uljaan uuden maailman.
Suosikkihahmoni on Lola, oman tiensä kulkija, joka ei helposti murru. (Erikoisesti yhden hahmon nimi on muutettu käännöksessä, Blossom on suomennoksessa Rose.) Sokkeloportaikon maailma on synkkä. Nuorten käytöksen radikaali muuttuminen ja sodan jälkeinen, saastunut tulevaisuuden maailma tarjoavat ajateltavaa etenkin genreä vähemmän lukeneelle, mutta suomennons ei ole kestänyt aikaa tarinan tavoin. Uudella suomennoksella teos löytäisi varmasti paljonkin uusia lukijoita.
Sleatorin kirjoille yhteistä on R.L. Stinen tuotantoa muistuttava juonen runko: nuori päähenkilö kohtaa jotain normaalimaailmasta poikkeavaa ja hänen on yritettävä toimia tilanteen kanssa. Lopussa on aina kaiken mullistava käänne. Stine on jopa myöntänyt olevansa Sleatorin teosten suuri ystävä. Onkin outoa, ettei Sleatorin yli kolmekymmentä teosta kattavasta tuotannosta ole suomennettu enempää kirjoja, sillä teosten ideat ovat vähintään Goosebumps-sarjan tasoa, ja osa luultavasti vieläkin kiinnostavampia nuorille lukijoille. Sleator kuoli 2011.