Take a photo of a barcode or cover
3.54 AVERAGE
3.54 AVERAGE
challenging
reflective
slow-paced
Plot or Character Driven:
N/A
Strong character development:
No
Loveable characters:
No
Diverse cast of characters:
N/A
Flaws of characters a main focus:
Complicated
challenging
reflective
tense
slow-paced
The goodness of this book is buried in the monotonous aesthete and religious detail, which while exasperating at certain points gives a sure sense of the character’s mindset. So, much so at times it reads as a love letter to writers and painters who were contemporaries of the author. It’s interesting in that regard and is an engaging juxtaposition of religion, art, art movements, artists, and identity.
I adored burrowing into Des Esseintes's suffocatingly constructed world, & happily gave myself over to its absurd strictures & epicurean excesses. While I didn't exactly identify with the fanaticism, I always understood the impulses (I mean, The Hermit is both my Personality and Soul Card for gods sake), particularly around the fetishization of the idiosyncratic & the arcane. A truly singular experience.
"He cared little for commonly experienced emotions, for everyday associations of ideas, now that the closing of his mind had grown more pronounced, and he allowed access only to the most highly refined sensation, to crises of faith and to violent disorders of the senses."
"He cared little for commonly experienced emotions, for everyday associations of ideas, now that the closing of his mind had grown more pronounced, and he allowed access only to the most highly refined sensation, to crises of faith and to violent disorders of the senses."
On kirjoja, jotka haluan olla lukenut. Usein tähän ryhmään kuuluu teoksia, joihin viitataan suht tiheään muussa kirjallisuudessa. Kyse voi olla myös siitä, että omassa kirjallisuuteen liittyvässä ajattelussani koen jonkin teoksen tuntemuksen oleelliseksi. Miksi näin varsinaisesti on, sitä onkin hankalampaa selittää. Omaan kirjalliseen haluuni kietoutuvat motiivit jäävät usein itsellenikin hämäriksi. Uskon, että se on enimmäkseen hyvä asia, sillä se, mikä ei määrity, ei vie vapautta mukanaan.
Ranskalaisen J.-K. Huysmansin (1848–1907) Vastahankaan on kieppunut lukulistallani jo vuosia. Olen törmännyt mainintoihin siitä monesti - tunnetuin lienee Oscar Wilden romaanista Dorian Grayn muotokuva löytyvä maininta Huysmansin teokseen sanoilla "myrkyllinen kirja". Kiinnostustani tätä teosta kohtaan on lisännyt myös tieto siitä, että kyseessä on dekadenssikirjallisuuden kilpikonnan selässä hohtava jalokivi (selitys tähän viittaukseen löytyy alempaa).
Miksi tartuin tähän kirjaan juuri nyt? Yksi syy lienee ainakin se, että halusin paeta nykymaailman menoa, joka on viime aikoina käynyt yhä hullummaksi. Tosin, kun aloitin lukea Vastahankaan muutama kuukausi sitten oli maailman tilanne vielä lohdullisempi kuin mitä se on tänään.
Lukea Vastahankaan. Lukea Vastahankaan vastahankaan.
Ranskankielinen alkuteos Á rebours ilmestyi vuonna 1884. Suomenkielisestä käännöksestä vastaa Antti Nylén ja se ilmestyi ensimmäisen kerran Desuran kustantamana vuonna 2005. Lukemani teoksen kustantaja on Sammakko ja julkaisuvuosi 2019.
Nylén on tehnyt hurjan työn tämän teoksen suomentamisessa. En tiedä, miten kieli toimii alkuteoksessa, mutta suomennoksessa se laulaa ja komeasti laulaakin. Lisäksi Nylén on kirjoittanut teokseen kattavan johdannon, joka jo yksinään antaa hyvän kuvan itse teoksesta. Tämä vinkkinä niille, jotka haluavat tietää, mistä J-.K. Huysmansin teoksessa on kyse, mutta jotka ovat liian laiskoja lukemaan koko teosta. Lisäksi Nylén on varustanut teoksen viitteillä ja selityksillä, joita teoksesta löytyy yli 80 sivua. Kunnioitettavaa perusteellisuutta, jota arvostan todella paljon.
Huysmans on 20 vuotta teoksensa ilmestymisen jälkeen kirjoittanut siihen jälkisanat, joissa hän mm. kertoo, miksi hän päätyi kirjoittamaan juuri sen tyyppisen teoksen, mitä Vastahankaan on. Jonkinasteisena, vähintäänkin asiaan sivujuonteena, oli Huysmansin ja Zolan väliset näkemyserot. Huysmansin mielestä oli monia asioita, joita Zola ei yksinkertaisesti käsittänyt. Vastahankaan onkin vastahankaa Zolan kirjallisia näkemyksiä kohtaan.
"Ensinnäkin minulla oli tarve avata ikkunat ja lähteä pois paikasta, jossa tunsin henkeni loppuvan. Toiseksi minua vaivasi kiihkeä halu ravistella sovinnaisia käsityksiä, rikkoa romanin rajoja, ujuttaa romaaniin taidetta, tiedettä ja historiaa, eli käyttää romaanin muotoa vain eräänlaisena kehikkona, johon voisin sovittaa vakavampia tutkimuksia."
Huysmans koki, että romaani oli tullut tiensä päähän. Hän halusi hylätä perinteisen juonivetoisen kerrontatavan ja asettaa spottivalon julmaan valokiilaan yhden henkilön, jonka kautta kulloistakin asiaa tarkastellaan. Tämä henkilö on aristokraatti nimeltä Jean des Esseintes.
Des Esseintes on saanut tarpeekseen maailmasta ja sen porvarillista arvoista ja vetäytynyt omaan rauhaansa ja sen myötä yksinäisyyteensä Pariisin esikaupunkialueella sijaitsevaan huvilaansa, jossa hän omistautuu esteettisille nautinnoille ja dekadentille elämäntavalle.
Vastahankaan koostuu kappaleista, joissa des Esseintes pohtii suhdettaan erilaisiin ilmiöihin, kuten taiteeseen, kirjallisuuteen, väreihin, tuoksuihin ja musiikkiin. Nämä muodostavat perustan, joiden varaan hän rakentaa identiteettinsä.
Mitä keinotekoisempaa, sen parempaa voisi olla des Esseintesin tunnuslause. Hän esimerkiksi halveksuu luontoa ja pyrkii korvaaman sen täysin keinotekoisella kauneudella. Kedonkukkien sijaan hän preferoi tekokukkia, sillä kaiken tulee olla hänen esteettisten ihanteidensa mukaista.
Suosikkikappaleeni Huysmansin romaanissa on kappale numero IV, johon tiivistyy des Esseintesin estetismi.
Kyseisessä kappaleessa des Esseintes on hankkinut kilpikonnan, joka ei kuitenkaan sovi yhteen hänen mattonsa värityksen kanssa. Tämän ongelman hän päätyy ratkaisemaan päällystyttämällä kilpikonnan selkäkuoren lehtikullalla. Tämä toimenpide ei kuitenkaan ole hänen mielestään riittävä ja niin des Esseintes päättää, että kilpikonnan kilpi on päällystettävä vielä jalokivillä.
Alkaa prosessi, jossa des Esseintes valikoi sopivia jalokiviä, mutta useimmat niistä vaikuttavat hänestä liian tavanomaisilta. Jalokivien valinnasta tulee pakkomielle ja des Esseintes päätyy suunnittelemaan jalokivistä kukkakimpun kilpikonnan kullanväriseen kilpeen.
"Des Esseintes oli nyt linnoittautunut ruokasalinsa nurkkaan ja katseli kilpikonnaansa, joka välkehti hämärässä.
Hän nautti olostaan. Hänen silmänsä juopuivat kullanvärisellä pohjalla hehkuvien teriöiden säihkeestä ..."
Pakeneminen itse rakennettuun keinotekoisen esteettiseen elämään ei kuitenkaan pelasta des Esseintesiä, vaan hänen eristäytymisensä johtaa vähitellen hulluuteen.
Vastahankaan ei vienyt mukanaan, vaan sen lukeminen oli paikoin työlästä ja raskaanpuoleista ja välillä lukemiseeni tuli pitkiä taukoja. Olen joka tapauksessa sitä mieltä, että kannatti taistella läpi tämän romaanin ja olenpahan sitten hieman enemmän kartalla, kun Huysmansin romaaniin seuraavan kerran jossakin muussa teoksessa viitataan.
If Proust composed his In Search of Lost Time without having read this book, I'll eat my hat. Of course, the similarities may have been unavoidable when considering that both authors concern themselves with the period of haute couture and Faubourg Saint-Germain culture, and even chose the same aristocrat to model their own wildly eccentric characters on, the Comte de Montesquiou-Fezensac inspiring both Huysmans' Des Esseintes and Proust's Charlus. And it could have been sheer coincidence that Huysmans' delving into the cyclic throes of obsession and boredom seem almost a basic structure for Proust's cathedrals of thought and memory. Still, the semblances are striking, although the differences forbid any possible thoughts of one author relying too heavily on the other. For while Proust is gorgeous and light and understanding of almost every nuance of the human condition, Huysmans is, well.
So what can redeem this spoiled and sickly creature, fully equipped with a substantial fortune, disgust with the whole of the human race, and access to the whole range of what culture, from the loftiest of heights to the most depraved (in his day, at least) of lows and everything that mixes that two, has to offer? For one, the fact that this contrary soul is indeed human despite the weirdly grotesque passions that power it, and through all the oddities Des Esseintes surrounds himself one can still see the insolvable human condition that plagues every one of us. He may be as easy to hate and be disgusted with as easily as he hates and is disgusted with everything beyond his luxuriously painted and perfumed bower, but he does have some measure of taste that one cannot help but take note of, and perhaps even sympathize with.
Looking on the bright side of things, I hope that, one fine day, he'll kill the gentlemen who turns up unexpectedly just as he's breaking open his desk. On that day my object will be achieved: I shall have contributed, to the best of my ability, to the making of a scoundrel, one enemy the more for the hideous society which is bleeding us white.That's Des Esseintes for you, speaking of a boy-child he had granted three months of bi-weekly brothel visits to, for no other reason but a sudden whim to conduct a viciously abhorrent sort of social experiment. He doesn't get any better through the course of the book; he is as capable of dwelling on the most beautiful of conjectures in full possession of his educated faculties, as he is of condemning the smallest aspect of life with all the spite and bigotry a human could possibly muster.
So what can redeem this spoiled and sickly creature, fully equipped with a substantial fortune, disgust with the whole of the human race, and access to the whole range of what culture, from the loftiest of heights to the most depraved (in his day, at least) of lows and everything that mixes that two, has to offer? For one, the fact that this contrary soul is indeed human despite the weirdly grotesque passions that power it, and through all the oddities Des Esseintes surrounds himself one can still see the insolvable human condition that plagues every one of us. He may be as easy to hate and be disgusted with as easily as he hates and is disgusted with everything beyond his luxuriously painted and perfumed bower, but he does have some measure of taste that one cannot help but take note of, and perhaps even sympathize with.
He wanted, in short, a work of art both for what it was in itself and for what it allowed him to bestow on it; he wanted to go along with it and on it, as if supported by a friend or carried by a vehicle, into a sphere where sublimated sensations would arouse within him an unexpected commotion, the causes of which he would strive to patiently and even vainly to analyse.He'll pursue this ideal through sight in painting and horticulture, through taste in mouth organs and strenuous dilutions, through smell in perfumes and twisted senses, from the most ancient annals of religion to the newest source of physical debauchery that only those with a sensibility honed by years of monetary excess can hope to afford. That unwholesome mix of artificiality posing as the real thing is fully expressed in the prose itself, metaphors that don't bother to limit themselves to one side of the equation and fully immerse themselves in delight and disgust.
…and the Cypripedium, with its complex, incoherent contours devised by some demented draughtsman. It looked rather like a clog or a tidy, and on top was a human tongue bent back with the string stretched tight, just as you may see it depicted in the plates of medical works dealing with diseases of the throat and mouth; two little wings, of a jujube red, which might almost have been borrowed from a child’s toy windmill, completed this baroque combination of the underside of a tongue, the colour of wine lees and slate, and a glossy pocket-case with a lining that oozed drops of viscous paste.Oftentimes, he'll box himself up in snooty prejudices and hypocritical ideologies, but occasionally one will recognize measures of contemporary thought within his reminisces and desires, one of the most surprising instances occurring when he dwells upon the issue of abortion. At other times he will think on qualities of pieces that at his point in time had not yet been composed, accrediting his thoughts that those who concern themselves with certain ideals will not find themselves content with the current age.
Sensitive to the remotest affinities, he would often use a term that by analogy suggested at once form, scent, colour, quality, and brilliance, to indicate a creature or thing to which he would have had to attach a host of different epithets in order to bring out all its various aspects and qualities, if it had merely been referred to by its technical name. By this means he managed to do away with the formal statement of a comparison that the reader’s mind made by itself as soon as it had understood the symbol, and he avoided dispersing the reader’s attention over all the several qualities that a row of adjectives would have presented one by one, concentrated it instead on a single word, a single entity, producing, as in the case of a picture, a unique and comprehensive impression, an overall view.He may have enjoyed the works of Faulkner, whose The Sound and the Fury accomplishes just that. Or he may have spurned the work that occupies itself with trivial mundanities and contains not the slightest hint of elevated passions or feverish splendor. The world will never know.
challenging
reflective
slow-paced
j’ai relu 15 fois un paragraphe avant de parvenir la conclusion que les deux locomotives de la Gare du Nord étaient bel et bien assimilées à la femme en temps qu’êtres animés et plastiques, conçus dans les joies de la fornication.
funny
informative
reflective
slow-paced
Plot or Character Driven:
Character
Strong character development:
Complicated
Loveable characters:
Complicated
Diverse cast of characters:
No
Flaws of characters a main focus:
Yes
Content Warnings
Graphic: Animal cruelty
Moderate: Misogyny, Racial slurs, Cultural appropriation
these pictures in my head are so beautiful. my senses are overwhelmed. and yet everything is sad somehow.