You need to sign in or sign up before continuing.
Take a photo of a barcode or cover
3.7 AVERAGE
3.7 AVERAGE
Just not willing to waste my time with a MC who seems to buy into all the stereotypes about women. I thought this was going to be something closer to the Vera series, but alas- it was not. I made it about 2/3 of the way through and then decided to call it. Not going to rate it since I did not finish.
детектив про гуманітаріїв на службі добру.
головна героїня – майже сорокарічна археологиня, яка іноді переймається про свій шістнадцятий розмір одягу, хоча частіше не, і не поривається вийти заміж, проте схвально ставиться до хорошого сексу. відносно невелика популяція тарганів у неї в голові, доволі милосердна рука авторки й помірковано похмурий провінційний сеттінг дозволяють сподіватися на затишну серію, тож першою книжкою обмежуватися не планую.
головна героїня – майже сорокарічна археологиня, яка іноді переймається про свій шістнадцятий розмір одягу, хоча частіше не, і не поривається вийти заміж, проте схвально ставиться до хорошого сексу. відносно невелика популяція тарганів у неї в голові, доволі милосердна рука авторки й помірковано похмурий провінційний сеттінг дозволяють сподіватися на затишну серію, тож першою книжкою обмежуватися не планую.
This was fine. Felt a little formulaic and I didn’t like the little kid stuff. But that’s just me.
mysterious
medium-paced
En yleensä kiinnostu dekkareista, ellei niissä ole jotain erityislaatuista. Elly Griffithsin Risteyskohdat tarttui kuitenkin lukulistalle, koska sen päähenkilö Ruth Galloway on arkeologi. Olen opiskellut arkeologiaa neljä vuotta, niinpä alan terminologia ja käytänteet ovat tulleet tutuiksi. Arvostan myös kääntäjän ammattitaitoa, sillä Anna Lönnroth on koulutukseltaan myös arkeologi.
On vuosi 2007, kun Norfolkin pohjoisosassa asuva Ruth kutsutaan katsomaan marskimaan reunasta löydettyjä luita, sillä alueella on kymmenen vuotta aikaisemmin kadonnut pieni tyttö. Ruthin on kerrottava rikoskomisario Harry Nelsonille, ovatko luut tuon tytön vai muinaisia, marskimaalla sijainneeseen paalurakennelmaan liittyviä. Ruth oli paikalla tytön katoamisen aikoihin arkeologiryhmän kanssa tutkimassa paalukehää ja hän jäi asumaan lähistölle ihastuttuaan alueen luontoon. Sittemmin hän sai töitä paikallisen yliopiston arkeologian laitoksen opettajana, yhtenä erikoisalanaan forensinen arkeologia (vrt. Kathy Reichsin romaanien Temperance Brennan, joka on tuttu myös Bones -tv-sarjasta).
Pettymyksekseni teos oli enemmän chick litiä kuin kovaksi keitetty dekkari. Yksin asuvalla Ruthilla on klassisia miesongelmia, huonot välit vanhempiinsa ja hän tykkää juoda viiniä parhaan ystävänsä Shonan kanssa viettämissään tyttöjen illoissa. Vaikka pidänkin yleensä hahmoista, joilla on vikoja tai jotka kokevat olonsa epävarmaksi, koska ne tekevät hahmoista inhimillisiä ja samaistuttavia, Ruthin kanssa en kuitenkaan löytänyt kovin vahvaa yhteyttä.
Nyt olen alistunut pysymään vanhanapiikana ja kummitätinä, vajoamaan vähitelleen hulluuteen ja naulomaan kissoilleni vaatteita omista hiuksistani. (s. 49)
Ruth valittaa ärsyttävyyteen asti painostaan (80 kiloa) ja vaatekoostaan (44). Hän ei omien sanojensa mukaan voi käyttää farkkuja, koska on liian vanha (pian 40) ja läski, vaan pukeutuu mieluummin mustiin samettihousuihin, mikä minusta on huomattavasti huonompi vaihtoehto. Hän pukeutuu kokomustaan piiloutuakseen katseilta, vaikka pitää väreistä, glitteristä ja helmiompeleista. Hän tuntee itsensä tavallistakin kookkaammaksi autoissa ja pelkää vainoharhaisesti että istuimeen on piilotettu painoanturi, joka hälyyttää liian raskaasta matkustajasta.
Hän kietoo punaisen kaulaliinan (ainoa myönnytys väreille: kaulaliinoja voivat ostaa läskitkin) kaulaansa. (s. 11)
Olisin nauttinut teoksesta niin paljon enemmän, jos Ruth ei olisi ollut niin ulkonäkökeskeinen. On toki totta, että naiset (minäkin) vertailemme usein omia piirteitämme toisiin ja kaipaamme epäreilusti itseämme kohtaan jotain sellaista, mitä voi olla mahdotonkin saada: jos hiukset ovat tummat ja kiharat, haluaa suorat ja vaaleat, pienemmät tai isommat rinnat, kapeammat tai reheämmät reidet ja vyötärön, enemmän tai vähemmän pituutta. Mutta Ruthin elämässä ei paljoa muuta olekaan kuin ylipaino ja kissat, joita hänen äitinsä kutsuu lapsenkorvikkeiksi (olen muuten samaa mieltä Ruthin kanssa siitä, etteivät ne ole).
Kirjoja kaikilla mahdollisilla pinnoilla. Enimmäkseen arkeologiaa, mutta myös murhamysteerejä, keittokirjoja, matkaoppaita, lääkäri-hoitaja-romantiikkaa. Ruthin makua voi kuvailla vähintäänkin monenkirjavaksi. Erityisesti hänen sydäntään lähellä olivat baletista tai ratsastuksesta kertovat lastenkirjat. (s. 9)
Kissat, karun kaunis miljöö, arkeologia ja Ruthin rakkaus kirjoja kohtaan ovat teoksen parasta antia. Varoitan kuitenkin turvautumaan lukukokemukseen nenäliinapaketin kanssa, sillä kyseessä on teos, jossa tapahtuu kuolemia ja lasten kaappaamista. Syyllisen arvasi aivan liian helposti, mutta onneksi Nelsonin saamat, tytön katoamiseen liittyvät kirjeet, joissa oli erikoisia arkeologisia, uskonnollisia, mytologisia ja kirjallisia lainauksia pitivät mielenkiinnon yllä.
Ruth Gallowayn tutkimukset saavat jatkoa, kun Januksen kivi ilmestyy syyskuussa 2017. Aion lukea senkin, sillä jokin Griffithsin tyylissä kiinnostaa kaikesta huolimatta. En olisi lukenut kirjaa loppuun, jos se olisi ollut täysin huono, vaikka en kokonaan ihastunutkaan. Uskon siihen, että Ruth tulee kasvamaan tulevissa teoksissa itsevarmemmaksi ja helpommin pidettäväksi hahmoksi. Englanniksi sarjaa on ilmestynyt jo yhdeksän osaa.
On vuosi 2007, kun Norfolkin pohjoisosassa asuva Ruth kutsutaan katsomaan marskimaan reunasta löydettyjä luita, sillä alueella on kymmenen vuotta aikaisemmin kadonnut pieni tyttö. Ruthin on kerrottava rikoskomisario Harry Nelsonille, ovatko luut tuon tytön vai muinaisia, marskimaalla sijainneeseen paalurakennelmaan liittyviä. Ruth oli paikalla tytön katoamisen aikoihin arkeologiryhmän kanssa tutkimassa paalukehää ja hän jäi asumaan lähistölle ihastuttuaan alueen luontoon. Sittemmin hän sai töitä paikallisen yliopiston arkeologian laitoksen opettajana, yhtenä erikoisalanaan forensinen arkeologia (vrt. Kathy Reichsin romaanien Temperance Brennan, joka on tuttu myös Bones -tv-sarjasta).
Pettymyksekseni teos oli enemmän chick litiä kuin kovaksi keitetty dekkari. Yksin asuvalla Ruthilla on klassisia miesongelmia, huonot välit vanhempiinsa ja hän tykkää juoda viiniä parhaan ystävänsä Shonan kanssa viettämissään tyttöjen illoissa. Vaikka pidänkin yleensä hahmoista, joilla on vikoja tai jotka kokevat olonsa epävarmaksi, koska ne tekevät hahmoista inhimillisiä ja samaistuttavia, Ruthin kanssa en kuitenkaan löytänyt kovin vahvaa yhteyttä.
Nyt olen alistunut pysymään vanhanapiikana ja kummitätinä, vajoamaan vähitelleen hulluuteen ja naulomaan kissoilleni vaatteita omista hiuksistani. (s. 49)
Ruth valittaa ärsyttävyyteen asti painostaan (80 kiloa) ja vaatekoostaan (44). Hän ei omien sanojensa mukaan voi käyttää farkkuja, koska on liian vanha (pian 40) ja läski, vaan pukeutuu mieluummin mustiin samettihousuihin, mikä minusta on huomattavasti huonompi vaihtoehto. Hän pukeutuu kokomustaan piiloutuakseen katseilta, vaikka pitää väreistä, glitteristä ja helmiompeleista. Hän tuntee itsensä tavallistakin kookkaammaksi autoissa ja pelkää vainoharhaisesti että istuimeen on piilotettu painoanturi, joka hälyyttää liian raskaasta matkustajasta.
Hän kietoo punaisen kaulaliinan (ainoa myönnytys väreille: kaulaliinoja voivat ostaa läskitkin) kaulaansa. (s. 11)
Olisin nauttinut teoksesta niin paljon enemmän, jos Ruth ei olisi ollut niin ulkonäkökeskeinen. On toki totta, että naiset (minäkin) vertailemme usein omia piirteitämme toisiin ja kaipaamme epäreilusti itseämme kohtaan jotain sellaista, mitä voi olla mahdotonkin saada: jos hiukset ovat tummat ja kiharat, haluaa suorat ja vaaleat, pienemmät tai isommat rinnat, kapeammat tai reheämmät reidet ja vyötärön, enemmän tai vähemmän pituutta. Mutta Ruthin elämässä ei paljoa muuta olekaan kuin ylipaino ja kissat, joita hänen äitinsä kutsuu lapsenkorvikkeiksi (olen muuten samaa mieltä Ruthin kanssa siitä, etteivät ne ole).
Kirjoja kaikilla mahdollisilla pinnoilla. Enimmäkseen arkeologiaa, mutta myös murhamysteerejä, keittokirjoja, matkaoppaita, lääkäri-hoitaja-romantiikkaa. Ruthin makua voi kuvailla vähintäänkin monenkirjavaksi. Erityisesti hänen sydäntään lähellä olivat baletista tai ratsastuksesta kertovat lastenkirjat. (s. 9)
Kissat, karun kaunis miljöö, arkeologia ja Ruthin rakkaus kirjoja kohtaan ovat teoksen parasta antia. Varoitan kuitenkin turvautumaan lukukokemukseen nenäliinapaketin kanssa, sillä kyseessä on teos, jossa tapahtuu kuolemia ja lasten kaappaamista. Syyllisen arvasi aivan liian helposti, mutta onneksi Nelsonin saamat, tytön katoamiseen liittyvät kirjeet, joissa oli erikoisia arkeologisia, uskonnollisia, mytologisia ja kirjallisia lainauksia pitivät mielenkiinnon yllä.
Ruth Gallowayn tutkimukset saavat jatkoa, kun Januksen kivi ilmestyy syyskuussa 2017. Aion lukea senkin, sillä jokin Griffithsin tyylissä kiinnostaa kaikesta huolimatta. En olisi lukenut kirjaa loppuun, jos se olisi ollut täysin huono, vaikka en kokonaan ihastunutkaan. Uskon siihen, että Ruth tulee kasvamaan tulevissa teoksissa itsevarmemmaksi ja helpommin pidettäväksi hahmoksi. Englanniksi sarjaa on ilmestynyt jo yhdeksän osaa.
I give up, the narration is too bad, mostly her Scandinavian accent, but the rest is only just average.
The plot is OK, but not good enough for me to try and find an ebook in order to finish.
The plot is OK, but not good enough for me to try and find an ebook in order to finish.
medium-paced
Thankfully, I've read one of the later books in this series - so I know they get better. This was a weak introduction. A shame
La verdad es que me ha gustado mucho, Ruth como personaje protagónico es bastante peculiar, una mujer inteligente pero llena de inseguridades, creo que lo que más me ha llamado la atención es ver eso tan típico de que nosotros nunca nos vemos como nos ven los demás, a pesar de conocer de primera mano la manera en que ella se.ve a si misma, me ha encantado ver cómo la ven los demás tanto física como intelectualmente.
Lo cierto es que es un thriller muy ligero, predecible al menos para mí, casi desde que apareció por primera vez el personaje supe que era el culpable, más por intuición, creo que eso nos pasa a quienes leemos mucho este tipo de libros, es fácil ver las señales, pero tampoco eso me ha echado a perder la lectura.
Es un libro de pocas páginas así que se lee rápido y toda la parte arqueológica del libro me ha resultado interesante, si bien no le ha quitado brillo a lo importante que es la investigación.
Este, al ser el primer libro de una larga serie tiene eso que he visto en otros primeros libros de serie, no es el mejor en muchas ocasiones y nos sirve más que para cualquier otra cosa, conocer a los personajes.
Se ve que la autora es fan de Ian Rankin y su Rebus, lo menciona varias veces a lo largo de la trama y además muy en su línea pero si, se nota que de alguna manera la autora quisiera tener a su propio Rebus y su propia historia que contar con Ruth.
Lo dicho, un thriller ligero y corto, me ha gustado, así que espero que la editorial nos traiga pronto las traducciones de los demás libros, que hasta el momento son poco más de 12 ¡y que lo hagan en orden! porque eso de que luego las entregas las saquen en el orden que se les antoje da mucho coraje
Lo cierto es que es un thriller muy ligero, predecible al menos para mí, casi desde que apareció por primera vez el personaje supe que era el culpable, más por intuición, creo que eso nos pasa a quienes leemos mucho este tipo de libros, es fácil ver las señales, pero tampoco eso me ha echado a perder la lectura.
Es un libro de pocas páginas así que se lee rápido y toda la parte arqueológica del libro me ha resultado interesante, si bien no le ha quitado brillo a lo importante que es la investigación.
Este, al ser el primer libro de una larga serie tiene eso que he visto en otros primeros libros de serie, no es el mejor en muchas ocasiones y nos sirve más que para cualquier otra cosa, conocer a los personajes.
Se ve que la autora es fan de Ian Rankin y su Rebus, lo menciona varias veces a lo largo de la trama y además muy en su línea pero si, se nota que de alguna manera la autora quisiera tener a su propio Rebus y su propia historia que contar con Ruth.
Lo dicho, un thriller ligero y corto, me ha gustado, así que espero que la editorial nos traiga pronto las traducciones de los demás libros, que hasta el momento son poco más de 12 ¡y que lo hagan en orden! porque eso de que luego las entregas las saquen en el orden que se les antoje da mucho coraje