You need to sign in or sign up before continuing.
Take a photo of a barcode or cover
3.93 AVERAGE
3.93 AVERAGE
A punchy, confrontational text on media in modern society that, in being a work of critical theory, is oftentimes vague, or at least unsystematic in argumentation. Though divided into carefully enumerated paragraphs, this isn’t as easy a read as it appears, and I’ll likely be returning to this intermittently between reading Marx and later Marxist theorists. The style isn’t so cumbersome as to allow me to criticize the ideas within; I’m well aware not all important things to learn come easily.
If one is willing to work with Debord, if for example they feel vindicated by their unconscious thought in what he says, then this is very rewarding.
If one is willing to work with Debord, if for example they feel vindicated by their unconscious thought in what he says, then this is very rewarding.
I do not have enough words of praise to encompass my love for this book! This came to me at a perfect time. The beginning will serve as an amazing critical lens for writing on literature, the fourth chapter serves as an excellent and detailed critique of various leftist strains, and the book expands from there to propose solutions to these contradictions. Debord's work will be a part of my life and work for years to come.
A political classic. This time, I listened to it as an audiobook at half speed. Excellent sleep aid.
challenging
informative
reflective
slow-paced
challenging
hopeful
informative
inspiring
reflective
slow-paced
J'accuse! Ranskalaisilta radikaaleilta voisi kieltää kirjoittamisen. Debord oli ranskalainen, marxisti ja situationisti, joten tiesin kyllä minkälaista lukukelvotonta jargonia teksti itsessään tulee olemaan, mutta toivoin, että sentään asiasisältö olisi arvokasta. Valitettavasti tämä on juuri sellainen puhtaasti teoreettinen teos, joka puhuu paljon ja rakastaa ääntään, mutta jolla ei ole kauheasti sanottavaa. Substanssin köyhyys piilotetaan monimutkaisiin ja todella tyytyväisiin lauseisiin, joiden merkityksen selvittäminen on työlästä ja huonosti palkitsevaa, joten lukijan on parempi tyytyä itseriitoiseen retoriseen akrobatiaan ja unohtaa muu; tärkeintä on, että muistaa parin tuopillisen jälkeen mainita lukeneensa yhtä sellast ranskalaist tyyppii, joka sano et yhteiskunta, niinku.
Debordin mukaan yhteiskunnan pääpaino on siirtynyt elämisestä omistamiseen ja omistamisesta näyttämiseen. Tavaraa ei haluta sen hyödyn tai käyttökohteen vuoksi, vaan siksi, että se on tavaraa. Näyttäminen on spektaakkelin heiniä: tärkeintä ei ole varsinainen omistaminen, vaan omistamisen idea tai vaikutelma, ja spektaakkeli on se, joka näyttää mitä ihmisen tulee omistaa ja että ihmisen tosiaan tulee omistaa. Kulutusjuhlan tyhjiä lupauksia onnesta ei ehdi lunastamaan, sillä spektaakkeli luo loputtomasti uusia tarpeita vanhojen tilalle. Spektaakkelin käsitettä ei ikävä kyllä määritellä muuten kuin tautologian avulla, ja lukijan oletetaan saavan siitä kiinni tällaisista lauseista:
"The spectacle, like modern society, is at once unified and divided. Like society, it builds its unity on the disjunction. But the contradiction, when it emerges in the spectacle, is in turn contradicted by a reversal of its meaning, so that the demonstrated division is unitary, while the demonstrated unity is divided." (p. 30)
Ymmärsitkö? Ähäkutti! Luin jostain, että kirja on tarkoituksella vaikeaselkoinen, ettei spektaakkeli pääse pureskelemaan sitä aivottomaksi iskulauseeksi. Kuulostaa selittelyltä. Spektaakkeli on oman päänvaivani perusteella jonkinlainen tavarafetisismin luoma sumuverho. Spektaakkeli on kaikkialla ja kaikessa, mutta se on valheellinen abstraktio eikä sillä ole todellisuuden kanssa mitään tekemistä. Spektaakkeli voi tarkoittaa sitä, että tuotteiden luomasta rinnakkaismaailmasta, siis elämää imitoivasta kulutuspropagandasta, on tullut todellisempaa kuin todellisuus (vrt. Baudrillard ja simulaatioteoria, helvetin ranskalaiset). Sosiaalinen elämä määrittyy hyödykkeiden kautta. Alienaatio on tehnyt paitsi oman myös muiden työn tulokset tuntemattomiksi: tuotteet eivät ole enää ankkuroituneita työhön eli niiden alkuperään tai mihinkään muuhunkaan, ja voivat siten muodostaa kokonaan oman kuvitteellisen maailmansa ja alkaa määritellä todellisuutta. Työn ulkopuolinen aika ei ole vapaa-aikaa, se on kuluttamista, ja massamedia ylläpitää koko sirkusta. Ihminen ei itse huomaa mitään, sillä ei hengittämäänsä happeakaan huomaa, ellei tiedä mitä hapettomuus on. Siinä missä Marx vertaili todellista, käyttö- ja vaihtoarvoa, Debord sanoo myös vaihtoarvon menettäneen valtaistuimensa - tilalla on vain spektaakkeli, jossa rahan ja kaupankäynnin ulottumattomissakin olevat asiat mielletään niiden "arvon" puitteissa.
Tavallaan ymmärrän mitä tällä haetaan enkä ole täysin eri mieltä: 2000-luvun esimerkki voisi olla, että muiden työllä rikastuneiden tosi-tv-tähtien elämästä haaveillaan, heihin pyritään epätoivoisesti samastumaan ja media uutisoi heistä, vaikka ohjelma on käsikirjoitettu tuote ja tähtien elämä on täysin irrallista tavallisten ihmisten arjesta. Toinen esimerkki taas brändien totaalinen irtautuminen materiaalisesta todellisuudesta. Debord ei montaa kertaa auta lukijaa esimerkein, joten voin myös olla täysin hakoteillä. Ja vaikka tunnistan ilmiön, analyysi ei ole mielestäni erityisen osuva tai kiinnostava, ei nyt, tuskin vuonna 1967. Ehkä kirjan julistavalle paatokselle on paikkansa, mutta en itse kokenut sitä antoisana. Sellainen käsite, joka kuvaa kaikkea työstä ja mediasta aikaan ja paikkaan, ja jota ei voi määritellä saati havaita, on käyttökelvoton tärkeilysana. Toisaalta siitä on pakko Debordia kehua, että hän on ollut aikaansa edellä kulutusyhteiskunnan kritiikissä.
Kirjailijan teesit pohjaavat vahvasti työnarvoteoriaan ja (marxilaiseen) ajatukseen alienaatiosta, joten niistä olisi hyvä olla peruskäsitys, jos teoksesta haluaa jotain selkoa. Mielestäni nämä ovat huonosti ajan kulkua kestäneitä viitekehyksiä, vaikka vasemmistoon sijoitunkin. Mutta en ole asiantuntija. Työnarvoteoriaa on kritisoitu paljon, syystäkin, ja mielestäni Debordin luonnehtimassa alienaatiossa ongelmallista on oletus aiemmasta olemisen tilasta, joka oli nykyistä (tai 60-lukua) parempi. Milloin se oli? 1600-luvulla, metsästäjä-keräilijäyhteisöissä? Mitä oli ennen alienaatiota? Dialektinen materialismi, johon Debord uskoo, on perinteisesti ehdottanut lähinnä lisää alienaatiota, mutta Debordilla on omituisen haikaileva sävy ns. esiteolliseen ja toisinaan esimaataloudelliseen aikaan. Pidän muutenkin kyseenalaisena edelleen vasemmalla vastaan tulevaa argumenttia siitä, että "alienaatiota" olisi syyttäminen ihmisten pahoinvoinnista. Se on oletus vailla kunnollisia perusteita ja sen voisi jättää kapitalismin kritiikistä kokonaan pois. Psykologit, sosiologit ja ekonomistit ovat tehneet valtavan määrän arvokasta tutkimusta sosioekonomisen aseman, omien vaikutusmahdollisuuksien, elämän merkityksellisyyden ja tuloerojen vaikutuksista hyvinvointiin, eikä epämääräistä alienaatiota ainakaan sen marxilaisessa muodossa enää tarvita. Mitä tulee "spektaakkeliin", niin kapitalistinen realismi (Fisher) on omasta mielestäni selkeämpi, perustellumpi ja käyttökelpoisempi konsepti kuvaamaan Debordin parhaita pohdintoja, kuten arvon soluttautumista kaikkialle, joskaan ihan samasta asiasta ei ole kyse.
Tai ehkä on. En vieläkään tiedä, mikä spektaakkeli oikeastaan tarkoittaa. Jos Debordia - jonka mielestä harhaileminen kaduilla, punaviinin juominen ja vaimon vähättely olivat vallankumouksellista toimintaa - pyydettäisiin määrittelemään hedelmä, hän vastaisi, että se on banaanimainen kategorinen konstruktio, joka ei kuitenkaan ole banaani, mutta jonka hedelmäinen olemus tulee esiin tismalleen tässä bananoitumisen ristiriitaisessa jukstapositiossa, ja juuri positioitumisen kontekstissa hedelmäisyys saavuttaa epähedelmäisyyden ja päinvastoin.
Debordin mukaan yhteiskunnan pääpaino on siirtynyt elämisestä omistamiseen ja omistamisesta näyttämiseen. Tavaraa ei haluta sen hyödyn tai käyttökohteen vuoksi, vaan siksi, että se on tavaraa. Näyttäminen on spektaakkelin heiniä: tärkeintä ei ole varsinainen omistaminen, vaan omistamisen idea tai vaikutelma, ja spektaakkeli on se, joka näyttää mitä ihmisen tulee omistaa ja että ihmisen tosiaan tulee omistaa. Kulutusjuhlan tyhjiä lupauksia onnesta ei ehdi lunastamaan, sillä spektaakkeli luo loputtomasti uusia tarpeita vanhojen tilalle. Spektaakkelin käsitettä ei ikävä kyllä määritellä muuten kuin tautologian avulla, ja lukijan oletetaan saavan siitä kiinni tällaisista lauseista:
"The spectacle, like modern society, is at once unified and divided. Like society, it builds its unity on the disjunction. But the contradiction, when it emerges in the spectacle, is in turn contradicted by a reversal of its meaning, so that the demonstrated division is unitary, while the demonstrated unity is divided." (p. 30)
Ymmärsitkö? Ähäkutti! Luin jostain, että kirja on tarkoituksella vaikeaselkoinen, ettei spektaakkeli pääse pureskelemaan sitä aivottomaksi iskulauseeksi. Kuulostaa selittelyltä. Spektaakkeli on oman päänvaivani perusteella jonkinlainen tavarafetisismin luoma sumuverho. Spektaakkeli on kaikkialla ja kaikessa, mutta se on valheellinen abstraktio eikä sillä ole todellisuuden kanssa mitään tekemistä. Spektaakkeli voi tarkoittaa sitä, että tuotteiden luomasta rinnakkaismaailmasta, siis elämää imitoivasta kulutuspropagandasta, on tullut todellisempaa kuin todellisuus (vrt. Baudrillard ja simulaatioteoria, helvetin ranskalaiset). Sosiaalinen elämä määrittyy hyödykkeiden kautta. Alienaatio on tehnyt paitsi oman myös muiden työn tulokset tuntemattomiksi: tuotteet eivät ole enää ankkuroituneita työhön eli niiden alkuperään tai mihinkään muuhunkaan, ja voivat siten muodostaa kokonaan oman kuvitteellisen maailmansa ja alkaa määritellä todellisuutta. Työn ulkopuolinen aika ei ole vapaa-aikaa, se on kuluttamista, ja massamedia ylläpitää koko sirkusta. Ihminen ei itse huomaa mitään, sillä ei hengittämäänsä happeakaan huomaa, ellei tiedä mitä hapettomuus on. Siinä missä Marx vertaili todellista, käyttö- ja vaihtoarvoa, Debord sanoo myös vaihtoarvon menettäneen valtaistuimensa - tilalla on vain spektaakkeli, jossa rahan ja kaupankäynnin ulottumattomissakin olevat asiat mielletään niiden "arvon" puitteissa.
Tavallaan ymmärrän mitä tällä haetaan enkä ole täysin eri mieltä: 2000-luvun esimerkki voisi olla, että muiden työllä rikastuneiden tosi-tv-tähtien elämästä haaveillaan, heihin pyritään epätoivoisesti samastumaan ja media uutisoi heistä, vaikka ohjelma on käsikirjoitettu tuote ja tähtien elämä on täysin irrallista tavallisten ihmisten arjesta. Toinen esimerkki taas brändien totaalinen irtautuminen materiaalisesta todellisuudesta. Debord ei montaa kertaa auta lukijaa esimerkein, joten voin myös olla täysin hakoteillä. Ja vaikka tunnistan ilmiön, analyysi ei ole mielestäni erityisen osuva tai kiinnostava, ei nyt, tuskin vuonna 1967. Ehkä kirjan julistavalle paatokselle on paikkansa, mutta en itse kokenut sitä antoisana. Sellainen käsite, joka kuvaa kaikkea työstä ja mediasta aikaan ja paikkaan, ja jota ei voi määritellä saati havaita, on käyttökelvoton tärkeilysana. Toisaalta siitä on pakko Debordia kehua, että hän on ollut aikaansa edellä kulutusyhteiskunnan kritiikissä.
Kirjailijan teesit pohjaavat vahvasti työnarvoteoriaan ja (marxilaiseen) ajatukseen alienaatiosta, joten niistä olisi hyvä olla peruskäsitys, jos teoksesta haluaa jotain selkoa. Mielestäni nämä ovat huonosti ajan kulkua kestäneitä viitekehyksiä, vaikka vasemmistoon sijoitunkin. Mutta en ole asiantuntija. Työnarvoteoriaa on kritisoitu paljon, syystäkin, ja mielestäni Debordin luonnehtimassa alienaatiossa ongelmallista on oletus aiemmasta olemisen tilasta, joka oli nykyistä (tai 60-lukua) parempi. Milloin se oli? 1600-luvulla, metsästäjä-keräilijäyhteisöissä? Mitä oli ennen alienaatiota? Dialektinen materialismi, johon Debord uskoo, on perinteisesti ehdottanut lähinnä lisää alienaatiota, mutta Debordilla on omituisen haikaileva sävy ns. esiteolliseen ja toisinaan esimaataloudelliseen aikaan. Pidän muutenkin kyseenalaisena edelleen vasemmalla vastaan tulevaa argumenttia siitä, että "alienaatiota" olisi syyttäminen ihmisten pahoinvoinnista. Se on oletus vailla kunnollisia perusteita ja sen voisi jättää kapitalismin kritiikistä kokonaan pois. Psykologit, sosiologit ja ekonomistit ovat tehneet valtavan määrän arvokasta tutkimusta sosioekonomisen aseman, omien vaikutusmahdollisuuksien, elämän merkityksellisyyden ja tuloerojen vaikutuksista hyvinvointiin, eikä epämääräistä alienaatiota ainakaan sen marxilaisessa muodossa enää tarvita. Mitä tulee "spektaakkeliin", niin kapitalistinen realismi (Fisher) on omasta mielestäni selkeämpi, perustellumpi ja käyttökelpoisempi konsepti kuvaamaan Debordin parhaita pohdintoja, kuten arvon soluttautumista kaikkialle, joskaan ihan samasta asiasta ei ole kyse.
Tai ehkä on. En vieläkään tiedä, mikä spektaakkeli oikeastaan tarkoittaa. Jos Debordia - jonka mielestä harhaileminen kaduilla, punaviinin juominen ja vaimon vähättely olivat vallankumouksellista toimintaa - pyydettäisiin määrittelemään hedelmä, hän vastaisi, että se on banaanimainen kategorinen konstruktio, joka ei kuitenkaan ole banaani, mutta jonka hedelmäinen olemus tulee esiin tismalleen tässä bananoitumisen ristiriitaisessa jukstapositiossa, ja juuri positioitumisen kontekstissa hedelmäisyys saavuttaa epähedelmäisyyden ja päinvastoin.
Would love to see a project where someone takes on one passage a day for 200ish days. Like a daily meditation !
challenging
informative
reflective
fast-paced
informative
slow-paced
reflective