Take a photo of a barcode or cover
4.15 AVERAGE
4.15 AVERAGE
challenging
dark
sad
tense
fast-paced
Plot or Character Driven:
A mix
Strong character development:
Yes
Loveable characters:
Complicated
Diverse cast of characters:
No
Flaws of characters a main focus:
Complicated
En ole koskaan lukenut näin pientä kirjaa, joka tekee näin suuren vaikutuksen. Kirja oli kuin kuristajakäärme, joka kietoutuu sitä tiiviimmin uhrinsa ympärille mitä enemmän uhri rimpuilee. Lukijana tämän kirjan puristuksesta halusi rimpuilla irti, muttei pystynyt, koska intensiivinen kerronta ja tehokeinona käytetty toisto tiukensivat otettaan viimeiseen tavuun saakka. Ainut, mikä esti kuristajakäärmeen uhrin kohtalon eli tajunnanmenetyksen hapenpuutteen vuoksi, oli kirjan pituus (tai lyhyys). Kokonaisuus oli nerokkaasti rakennettu niin, että kirja oli juuri sopivan pitkä, jotta piina tuntui jokaisessa solussa, mutta kuitenkin sopivan lyhyt, ettei taju lähtenyt ahdistuksesta. Varsin raju lukukokemus, joka ei välttämättä sovi kaikille. Mutta jos kestää piinaa, kokemus on ehdottomasti jokaisen hetken arvoinen. Ei turhaan sanota, että Hjorth on sanankäytön ja kerronnan mestari. Iso kunnia myös kääntäjä Katriina Hänniselle, joka on saanut säilytettyä tekstin intensiteetin ja jännitteen suomen kielelläkin. Uskomaton lukukokemus, joka ei hetkessä unohdu.
Toisto on Hjorthin Perintötekijöiden ja Onko äiti kuollut-teoksen pikkusisko, lapsiminä, nuori, teini, nurkkaan ahdettu, elämänsä kynnyksellä oleva, äidin hysteria harteiden painona, isä sanomassa, että jätä tyttö rauhaan. Toisto on Hjorthin lukijalle tuttu, toisto on samaa kieputusta uudelleen ja uudelleen ja uudelleen ja uudelleen, koska se, mihin muisti ja mieli palaa, on jotain, mitä muisti ja mieli ei kestä, mikä rikkoo sen kerta toisensa jälkeen, mikä muistuttaa, ettei kehojamme, muistiamme ja mieltämme riko pahiten ne, keitä emme tunne vaan ne, joiden varassa olemme ja kasvamme.
«Det er hardt å være menneske.» Som faren i boka sier. Få skriver bedre om dette vs. En vellykket borgerlig fasade enn Hjort. Hennes beste.
This most recent Vigdis Hjorth novel has not yet been translated into English (instead, her 2001 novel If Only was published in English in 2024 - interesting!), but luckily the Finnish publishing scene grabbed it and it appeared in Finnish translation earlier in 2024. I actually listened to this as an audiobook, but Goodreads doesn't have it listed. It was 2 hours of intensity!
In the past few years, I don't think I've read a single author as much as I've read Vigdis Hjorth, but to call her my favorite would seem strange, seeing as all her novels I've read so far create a deliciously anxious and choking environment that leaves the reader gasping for air. She is excellent at describing family relationships where truths are skated around, where terrifying secrets and true feelings are kept hidden to the detriment of everyone, because all that people have left are other people's triggered reactions (or passivity) to interpret and misinterpret and react to in turn. Any attempts at unraveling these painful skeins of barbed wire are met with more pain, whether they lead to being shunned by people you thought were loved ones, or to self-inflicted estrangement to gain sanity and safety.
Gjentakelsen (FI: Toisto, in both languages something akin to "The Repetition") is no exception. The story begins with a middle-aged woman walking her dog in a wintry forest when sense memory triggers something within her, and she recalls events from 48 years earlier, when she was 16, that only now she comprehends with clarity. Without spoiling the story, what strikes me the most about this one is the feeling one can get, looking back at ourselves when we were young.
It's a classic interview question for celebrities or people we deem successful: "If you saw your young self now, having turned out the way you have and what you know now, what would you tell them?" But what if knowledge would've been even more destructive than not knowing? Or how do we know if it would have been?
As usual, Vigdis Hjorth brings forth dilemmas that on the surface appear black-and-white, right-and-wrong choices, but because these choices are tangled up in living human experiences, nothing is easy to solve, no matter how much we readers would like that to be the case so that we could set the book aside and go to bed without any lingering unpleasantness.
In the past few years, I don't think I've read a single author as much as I've read Vigdis Hjorth, but to call her my favorite would seem strange, seeing as all her novels I've read so far create a deliciously anxious and choking environment that leaves the reader gasping for air. She is excellent at describing family relationships where truths are skated around, where terrifying secrets and true feelings are kept hidden to the detriment of everyone, because all that people have left are other people's triggered reactions (or passivity) to interpret and misinterpret and react to in turn. Any attempts at unraveling these painful skeins of barbed wire are met with more pain, whether they lead to being shunned by people you thought were loved ones, or to self-inflicted estrangement to gain sanity and safety.
Gjentakelsen (FI: Toisto, in both languages something akin to "The Repetition") is no exception. The story begins with a middle-aged woman walking her dog in a wintry forest when sense memory triggers something within her, and she recalls events from 48 years earlier, when she was 16, that only now she comprehends with clarity. Without spoiling the story, what strikes me the most about this one is the feeling one can get, looking back at ourselves when we were young.
It's a classic interview question for celebrities or people we deem successful: "If you saw your young self now, having turned out the way you have and what you know now, what would you tell them?" But what if knowledge would've been even more destructive than not knowing? Or how do we know if it would have been?
As usual, Vigdis Hjorth brings forth dilemmas that on the surface appear black-and-white, right-and-wrong choices, but because these choices are tangled up in living human experiences, nothing is easy to solve, no matter how much we readers would like that to be the case so that we could set the book aside and go to bed without any lingering unpleasantness.
Nyt on pakko hengittää hetki syvään. Hengittää rauhallisesti. Uskoa, että hengittämällä voisi rauhoittaa itsensä.
Vigdis Hjorthin Toiston herättämänä niin monta ajatusta päällekkäin. Aallon kaltainen hyöky, joka vie väkisin mukanaan.
Ja tämä kipu, joka ei päästä. Ja tämä polte veressä, jota ilman ei ole elämää.
Olen lukenut Hjorthilta aiemmin hänen romaaninsa Perintötekijät ja Onko äiti kuollut. Luin ne kummatkin ennen äitini kuolemaa. Luin ne tilanteessa, jossa äitini oli vielä elossa.
Äitini kuoltua lukisin ne toisella tapaa. Väkisinkin eri näkökulmasta. Ei kulmasta vaan nurkasta. Ahdistettuna nurkkaan, josta äitini kuoleman jälkeen en enää pääse.
Sekä Perintötekijöissä että Onko äiti kuollut -romaanissa on keskeistä päähenkilön suhde hänen äitiinsä. Perintötekijöissä Hjorth kuvaa, miten sen päähenkilön Bergljotin lapsuudessa on tapahtunut asia, jota hänen vanhempansa eivät suostu uskomaan.
Kirjoitin Perintötekijöistä:
"Hjorth näyttää kauhistuttavalla ja kristallinkirkkaalla tarkkuudella, miten ihmiseen vaikuttaa se, että hänen tarinansa ei tule nähdyksi omien vanhempien ja sisarusten taholta. Miten tarina tykyttää ihmisessä vuodesta toiseen ja odottaa, että vielä joskus tulisi se päivä, jolloin se otetaan vastaan."
Onko äiti kuollut -romaanissa Hjorth tarkastelee, miten äiti on karkoittanut tyttärensä elämästään, eikä halua olla tämän kanssa tekemisissä ja miten tytär yrittää epätoivoisesti saada yhteyden äitiinsä. Hjorth kirjoittaa:
”Lapsen on voitava selvittää välit vanhempiensa kanssa, jotta hän löytää oman tahtonsa ja tiensä …”
Onko äiti kuollut on temaattisesti Perintötekijät-romaanin jatko-osa ja Toisto täydentää trilogian. Teoksessa palataan päähenkilön ja hänen äitinsä väliseen suhteeseen sekä Siihen Samaan, mitä tapahtui Perintötekijöiden Bergljotin lapsuudessa, ja jota hänen vanhempansa eivät suostuneet uskomaan.
Toistossa trauma on vahvasti läsnä. Se pakottaa kirjoittamaan. Se on se kauhea lähde, joka on täynnä kirskuvaa mustaa mönjää, jota vastaan muita keinoja ei ole kuin sanat. Sanat, jotka toistavat tapahtunutta. Sanat, jotka toiston kautta vangitsevat ja vangitsemisen kautta vapauttavat.
Jos hyvin käy.
Aina ei käy.
Ja mitä hyvin edes on?
Ehkä riittää, jos käy riittävän hyvin ja voi hyväksyä sen, että riittävä on tarpeeksi.
Trauma on haava, jonka Hjorthin kirjojen päähenkilöt (ovatko he yksi, ovatko he monta) eivät voi antaa parantua.
Mitä olisi ilman traumaa?
Traumaa, joka on kaikkialla ruumiissa. On kuin sydän, jonka on lyötävä. Jonka on kuljetettava verta elimiin.
"[t]oisto on kuin kulumaton vaate, se istuu napakasti ja hellästi, ei purista eikä roiku."
Toisto on tuttu lohtu. Kauhea lohtu.
Trauma aktivoituu, kun Toiston päähenkilön viereen istuu konsertissa perhe (äiti, isä, teini-ikäinen tytär), joiden välistä kommunikaatiota päähenkilö tarkastelee omien kokemustensa läpi. Näkee, miten tytär on vanhempiensa armoilla. Miten tytär ei voi paeta, sillä mihin hän menisi. Hän istuu konsertissa ja hänen äitinsä vaatii häntä ottamaan takin pois. Tytär ei halua.
Äidin on valta iankaikkisesti. Tytär on alamainen. Tyttären alistettu asema on tunneli, josta päähenkilö valuu omaan teini-ikäänsä, jossa on äiti, joka kontrolloi tytärtään vimmaisesti. Vainoharhaisesti ja hysteerisesti.
Jossa on taustahenkilö. Isä, joka toisinaan saattaa pyytää, että äiti jättäisi tyttären rauhaan.
Toiston äiti on sietämätön ja kun käy ilmi, että äidin käytökselle on selittäviä syitä, on tämän tiedon kanssa vaikeaa ja hankaavaa olla. On tuskaista. On pimeää. Kaikki nurkat epämääräisiä hahmoja täynnä.
Hjorth käyttää toistoa kirjallisena, teosta rytmittävänä keinona, laastarin repimisenä haavan päältä yhä uudestaan jos toki - paradoksaalisesti - juuri Toistossa sen käyttö ei ole yhtä hallitsevaa kuin hänen aiemmissa romaaneissaan. Hjorthin uusimmassa romaanissa toisto ei ole niinkään romaanin sisällä tapahtuvaa tekstuaalista liikettä kuin kokonaisvaltaisempaa, psykologista (pakko)liikehdintää.
Toistossa palataan vielä kerran ja mennään sinne, mihin Hjorth on aiemmissa romaaneissaan vihjannut.
Hjorthin värikartan hallitseva sävy on tiheä tumma. Sitä valaisee loistelampun kylmä valo. Tunnelma Toiston perhekuvauksissa tyttäreen kohdistuvine rajoituksineen tuo mieleen Sofia Coppolan elokuvan Virgin suicides.
Toiston lukeminen tuntuu samalta kuin pakkasta ruiskutettaisiin suoraan suoniin. Kaikki ylimääräinen on karsittu. On vain se, jonka on pakko olla.
Vigdis Hjorthin Toiston herättämänä niin monta ajatusta päällekkäin. Aallon kaltainen hyöky, joka vie väkisin mukanaan.
Ja tämä kipu, joka ei päästä. Ja tämä polte veressä, jota ilman ei ole elämää.
Olen lukenut Hjorthilta aiemmin hänen romaaninsa Perintötekijät ja Onko äiti kuollut. Luin ne kummatkin ennen äitini kuolemaa. Luin ne tilanteessa, jossa äitini oli vielä elossa.
Äitini kuoltua lukisin ne toisella tapaa. Väkisinkin eri näkökulmasta. Ei kulmasta vaan nurkasta. Ahdistettuna nurkkaan, josta äitini kuoleman jälkeen en enää pääse.
Sekä Perintötekijöissä että Onko äiti kuollut -romaanissa on keskeistä päähenkilön suhde hänen äitiinsä. Perintötekijöissä Hjorth kuvaa, miten sen päähenkilön Bergljotin lapsuudessa on tapahtunut asia, jota hänen vanhempansa eivät suostu uskomaan.
Kirjoitin Perintötekijöistä:
"Hjorth näyttää kauhistuttavalla ja kristallinkirkkaalla tarkkuudella, miten ihmiseen vaikuttaa se, että hänen tarinansa ei tule nähdyksi omien vanhempien ja sisarusten taholta. Miten tarina tykyttää ihmisessä vuodesta toiseen ja odottaa, että vielä joskus tulisi se päivä, jolloin se otetaan vastaan."
Onko äiti kuollut -romaanissa Hjorth tarkastelee, miten äiti on karkoittanut tyttärensä elämästään, eikä halua olla tämän kanssa tekemisissä ja miten tytär yrittää epätoivoisesti saada yhteyden äitiinsä. Hjorth kirjoittaa:
”Lapsen on voitava selvittää välit vanhempiensa kanssa, jotta hän löytää oman tahtonsa ja tiensä …”
Onko äiti kuollut on temaattisesti Perintötekijät-romaanin jatko-osa ja Toisto täydentää trilogian. Teoksessa palataan päähenkilön ja hänen äitinsä väliseen suhteeseen sekä Siihen Samaan, mitä tapahtui Perintötekijöiden Bergljotin lapsuudessa, ja jota hänen vanhempansa eivät suostuneet uskomaan.
Toistossa trauma on vahvasti läsnä. Se pakottaa kirjoittamaan. Se on se kauhea lähde, joka on täynnä kirskuvaa mustaa mönjää, jota vastaan muita keinoja ei ole kuin sanat. Sanat, jotka toistavat tapahtunutta. Sanat, jotka toiston kautta vangitsevat ja vangitsemisen kautta vapauttavat.
Jos hyvin käy.
Aina ei käy.
Ja mitä hyvin edes on?
Ehkä riittää, jos käy riittävän hyvin ja voi hyväksyä sen, että riittävä on tarpeeksi.
Trauma on haava, jonka Hjorthin kirjojen päähenkilöt (ovatko he yksi, ovatko he monta) eivät voi antaa parantua.
Mitä olisi ilman traumaa?
Traumaa, joka on kaikkialla ruumiissa. On kuin sydän, jonka on lyötävä. Jonka on kuljetettava verta elimiin.
"[t]oisto on kuin kulumaton vaate, se istuu napakasti ja hellästi, ei purista eikä roiku."
Toisto on tuttu lohtu. Kauhea lohtu.
Trauma aktivoituu, kun Toiston päähenkilön viereen istuu konsertissa perhe (äiti, isä, teini-ikäinen tytär), joiden välistä kommunikaatiota päähenkilö tarkastelee omien kokemustensa läpi. Näkee, miten tytär on vanhempiensa armoilla. Miten tytär ei voi paeta, sillä mihin hän menisi. Hän istuu konsertissa ja hänen äitinsä vaatii häntä ottamaan takin pois. Tytär ei halua.
Äidin on valta iankaikkisesti. Tytär on alamainen. Tyttären alistettu asema on tunneli, josta päähenkilö valuu omaan teini-ikäänsä, jossa on äiti, joka kontrolloi tytärtään vimmaisesti. Vainoharhaisesti ja hysteerisesti.
Jossa on taustahenkilö. Isä, joka toisinaan saattaa pyytää, että äiti jättäisi tyttären rauhaan.
Toiston äiti on sietämätön ja kun käy ilmi, että äidin käytökselle on selittäviä syitä, on tämän tiedon kanssa vaikeaa ja hankaavaa olla. On tuskaista. On pimeää. Kaikki nurkat epämääräisiä hahmoja täynnä.
Hjorth käyttää toistoa kirjallisena, teosta rytmittävänä keinona, laastarin repimisenä haavan päältä yhä uudestaan jos toki - paradoksaalisesti - juuri Toistossa sen käyttö ei ole yhtä hallitsevaa kuin hänen aiemmissa romaaneissaan. Hjorthin uusimmassa romaanissa toisto ei ole niinkään romaanin sisällä tapahtuvaa tekstuaalista liikettä kuin kokonaisvaltaisempaa, psykologista (pakko)liikehdintää.
Toistossa palataan vielä kerran ja mennään sinne, mihin Hjorth on aiemmissa romaaneissaan vihjannut.
Hjorthin värikartan hallitseva sävy on tiheä tumma. Sitä valaisee loistelampun kylmä valo. Tunnelma Toiston perhekuvauksissa tyttäreen kohdistuvine rajoituksineen tuo mieleen Sofia Coppolan elokuvan Virgin suicides.
Toiston lukeminen tuntuu samalta kuin pakkasta ruiskutettaisiin suoraan suoniin. Kaikki ylimääräinen on karsittu. On vain se, jonka on pakko olla.
adventurous
dark
emotional
mysterious
medium-paced
Eneste «negative» er at den gjerne kunne vært noen hundre sider lenger…. Likte den svært godt, men synes på en måte at enkelte ting gjerne kunne fått en del sider ekstra
Hyvin intensiivinen, syvälle mukanaan vievä, jännitteinen teos, joka on raskaudestaan huolimatta luettava loppuun. Teeman ja tapahtumien koko hirvittävyys kiertyy auki sivu sivulta. Miten taitavasti kirjoitettu! - Ja miten ahdistava!
Jeg har et langt forhold til Vigdis Hiorth sine bøker og ikke alt jeg har lest av henne har jeg lest ferdig eller likt. Men, denne boka er Hiorth på sitt beste. Denne boka, som er en slags oppfølger til Arv og Miljø (som jeg ikke var veldig begeistret for) er en bok man setter seg ned og leser ferdig. Denne boka viser meg hvorfor jeg har hatt med meg hennes bøker siden hun skrev om Jørgen og Anne og da jeg valgte henne til fordypningsemnet på vgs og hvorfor jeg nok vil ha henne med meg videre også.