You need to sign in or sign up before continuing.
Take a photo of a barcode or cover
henna183 's review for:
Kärpästen herra: sarjakuvaromaani
by Aimée de Jongh, William Golding
Kärpästen herra on maailma, jossa pelko, syyllisyys ja erillisyys hallitsevat. Sarjakuvassa tämä näkyy erityisesti siinä, kuinka saarella olevat pojat ajautuvat yhä syvemmälle pelon ja väkivallan kierteeseen. Saaren voisi jopa tulkita symboliseksi erillisyyden näyttämöksi, jossa rakkaus ja yhteys ovat unohtuneet.
Jackin nousu valtaan symboloi egon nousua mielen hallitsijaksi. Hänen keinonsa johtaa toisia ovat uhka, syyllistäminen, uhriutuminen ja vallanhalu. Keinoja joita voidaan mielestäni nähdä myös tämän päivän diktaattoreilla.
Sarjakuvassa pedon läsnäolo on erityisen visuaalisesti voimakas. Tämä peto voidaan nähdä egon projektiona: se ei ole todellinen olento, vaan poikien kollektiivinen pelko, joka on saanut muodottoman hahmon. Pojat ulkoistavat sisäisen pelkonsa “petoon”.
Pedon palvonta ja sen personointi “Kärpästen herraksi” on esimerkki siitä, että mikä tuhoaa meidät, muuttuu “jumalaksi”, jota palvotaan pelon takia.
Simon taas on hyvin erityinen hahmo. Hän on ehkä ainoa, joka “näkee toisin”. Hän kohtaa pedon ja ymmärtää sen harhaksi, mutta yrittäessään tuoda totuuden muille, hänet lynkataan. Simonin kuolema voidaan nähdä symbolina siitä, kuinka maailma tappaa totuuden, jos sitä ei vielä haluta kohdata.
Sarjakuvan loppukohtaus, jossa Ralph purskahtaa itkuun pelastuksen hetkellä, on äärimmäisen merkityksellinen. Hän ei itke vain ystäviensä kuolemaa tai saaren tapahtumia, vaan koko lapsuuden ja viattomuuden menettämistä. Hänen itkunsa on sielun reaktio siihen, että se on eksynyt pelon maailmaan.
Kaiken kaikkiaan itse sarjakuva on visuaalisesti huikea, mutta tarinan rakenne on aika mustavalkoinen, jossa karkeasti ja kliseisesti jaettu lapset hyviksiin ja pahiksiin. Todellisuudessa ei taitaisi asiat edetä, kuten tarinassa.
Jackin nousu valtaan symboloi egon nousua mielen hallitsijaksi. Hänen keinonsa johtaa toisia ovat uhka, syyllistäminen, uhriutuminen ja vallanhalu. Keinoja joita voidaan mielestäni nähdä myös tämän päivän diktaattoreilla.
Sarjakuvassa pedon läsnäolo on erityisen visuaalisesti voimakas. Tämä peto voidaan nähdä egon projektiona: se ei ole todellinen olento, vaan poikien kollektiivinen pelko, joka on saanut muodottoman hahmon. Pojat ulkoistavat sisäisen pelkonsa “petoon”.
Pedon palvonta ja sen personointi “Kärpästen herraksi” on esimerkki siitä, että mikä tuhoaa meidät, muuttuu “jumalaksi”, jota palvotaan pelon takia.
Simon taas on hyvin erityinen hahmo. Hän on ehkä ainoa, joka “näkee toisin”. Hän kohtaa pedon ja ymmärtää sen harhaksi, mutta yrittäessään tuoda totuuden muille, hänet lynkataan. Simonin kuolema voidaan nähdä symbolina siitä, kuinka maailma tappaa totuuden, jos sitä ei vielä haluta kohdata.
Sarjakuvan loppukohtaus, jossa Ralph purskahtaa itkuun pelastuksen hetkellä, on äärimmäisen merkityksellinen. Hän ei itke vain ystäviensä kuolemaa tai saaren tapahtumia, vaan koko lapsuuden ja viattomuuden menettämistä. Hänen itkunsa on sielun reaktio siihen, että se on eksynyt pelon maailmaan.
Kaiken kaikkiaan itse sarjakuva on visuaalisesti huikea, mutta tarinan rakenne on aika mustavalkoinen, jossa karkeasti ja kliseisesti jaettu lapset hyviksiin ja pahiksiin. Todellisuudessa ei taitaisi asiat edetä, kuten tarinassa.