Take a photo of a barcode or cover
A review by tomistro
The Tidal Zone by Sarah Moss
5.0
En halunnut lukea tätä kirjaa loppuun. Vitkuttelin viimeisen parinkymmenen sivun kanssa vuorokauden.
Sarah Mossin The Tidal Zone -romaanissa tapahtuu se, mitä yksikään vanhempi ei halua kuvitella: lapsi saa kesken koulupäivän yllättävän sairauskohtauksen ja tämän sydän pysähtyy.
Kirja kertoo lapsen isän, Adamin, mielenmaisemasta tapahtuman jälkeen. Lapsi jää henkiin, viettää aikaa sairaalassa ja palaa kotiin. Kaikki on periaatteessa niin kuin ennenkin, mutta pinnan alla kytee: Miten jatkaa normaalia elämää, kun sen pohja on kadonnut ja jatkuvuus on kyseenalaistettu. Kuolema on tullut lähelle, kaiken päättyminen on paljastunut.
Kirjan tunnelma on seesteinen, melkein alistuva. Tätä tämä nyt on. Yhtäältä kaikki on hyvin, toisaalta koko ajan hirvittää (niin Adamia kuin lukijaakin), mitä lapselle käy. Toistuuko kohtaus? Joutuuko lapsesta luopumaan muutenkin kuin ajatuksissaan? Kokemus siitä että elämä ei ole ikuista tai turvallista on jo järkyttänyt pysyvyyteen perustuvaa maailmankuvaa. Miten sen kanssa voi elää?
Päähenkilö on akateeminen nelikymppinen koti-isä, joka pakenee arkea kirjoittamalla ääniopasta Coventryn tuomiokirkosta, joka rakennettiin uudelleen sodan jälkeen. Yllättävä pommitus ja totaalinen tuho vertautuvat perheen järkytykseen. Miten rakentaa menetetyn tilalle jotain uutta ja kestävää?
Kuva laajenee perheestä ja historiasta tiedostavan keskiluokkaisen ihmisen pohdiskeluihin kapitalismin kiihdyttämästä luokkajaosta Iso-Britanniassa ja nykymaailmassa. On paikkoja, yllättävän lähellä, joissa lapsia kuolee päivittäin. Auttaako heidän ajattelu, kun oma lapsi on sairaalassa? Voiko surun suhteuttaa?
Luokkatietoisuus tällaisessa nykyromaanille tyypillisessä keskiluokan elämän kertomisessa on aina virkistävää. Paljastavaa on, että keskiluokkaiset henkilöt eivät mieti ilmastonmuutosta milläänlailla. Paluu normaaliin tarkoittaa pikaista paluuta lomalentoihin. Lapsille halutaan opettaa terveelliset elämäntavat ja kriittinen poliittinen ajattelu, mutta minkälainen maailma heille jää.
Pohdiskelua tärkeämpää kirjassa on kuitenkin sen tunnelma. Yllättävä pysäytys normaaliin pakottaa ajattelemaan omaa elämää, vanhempien elämää. Sairauskohtaus oli yllättävä, mutta sen ainekset olivat jo olemassa tyttäressä, tämän vanhemmissa. Voiko tällainen huoli koskaan palautua? Toisaalta: voiko tällaisen huolen kanssa oikeasti elää? Väistämättä normaalius palautuu. Huolemme ei tee asioista todennäköisiä. Sairaus tulee, jos on tullakseen.
Lopulta kaikki on niin kuin ennenkin, tavallista, mutta ei ihan. Tieto siitä että elämä voi loppua milloin vain, värittää kaiken.
Tämä tunnelma oli niin tuttu ja melkein turvallinen, että en halunnut että kirja loppuu. Olen pitkät pätkät elämästäni tuntenut ja pelännyt, miten elämä voi päättyä milloin vain. Tällainen turvattomuuden tuntu on (ollut) perusmoodini, minkä takia sen kuvaaminen näin elävästi tuntuu melkein turvalliselta ja lohdulliselta. Joku muukin tuntee saman.
Vai oliko tunnelmassa sittenkin lohdullista se, että Adam on niin hyvä vanhempi? The Tidal Zone on kirja vanhemman rakkaudesta, niin viallista ja vaillinaista kuin se onkin. Sitä ei ehkä ikinä osaa sanoa juuri oikeita asioita, mutta yrittää sanoa edes jotain. Lastaan ei voi täysin suojella kaikelta, mutta pitää yrittää. Ehkä se on se tunne, josta en halunnut päästää irti, kun viivyttelin kirjan loppuun saattamisen kanssa.
Sarah Mossin The Tidal Zone -romaanissa tapahtuu se, mitä yksikään vanhempi ei halua kuvitella: lapsi saa kesken koulupäivän yllättävän sairauskohtauksen ja tämän sydän pysähtyy.
Kirja kertoo lapsen isän, Adamin, mielenmaisemasta tapahtuman jälkeen. Lapsi jää henkiin, viettää aikaa sairaalassa ja palaa kotiin. Kaikki on periaatteessa niin kuin ennenkin, mutta pinnan alla kytee: Miten jatkaa normaalia elämää, kun sen pohja on kadonnut ja jatkuvuus on kyseenalaistettu. Kuolema on tullut lähelle, kaiken päättyminen on paljastunut.
Kirjan tunnelma on seesteinen, melkein alistuva. Tätä tämä nyt on. Yhtäältä kaikki on hyvin, toisaalta koko ajan hirvittää (niin Adamia kuin lukijaakin), mitä lapselle käy. Toistuuko kohtaus? Joutuuko lapsesta luopumaan muutenkin kuin ajatuksissaan? Kokemus siitä että elämä ei ole ikuista tai turvallista on jo järkyttänyt pysyvyyteen perustuvaa maailmankuvaa. Miten sen kanssa voi elää?
Päähenkilö on akateeminen nelikymppinen koti-isä, joka pakenee arkea kirjoittamalla ääniopasta Coventryn tuomiokirkosta, joka rakennettiin uudelleen sodan jälkeen. Yllättävä pommitus ja totaalinen tuho vertautuvat perheen järkytykseen. Miten rakentaa menetetyn tilalle jotain uutta ja kestävää?
Kuva laajenee perheestä ja historiasta tiedostavan keskiluokkaisen ihmisen pohdiskeluihin kapitalismin kiihdyttämästä luokkajaosta Iso-Britanniassa ja nykymaailmassa. On paikkoja, yllättävän lähellä, joissa lapsia kuolee päivittäin. Auttaako heidän ajattelu, kun oma lapsi on sairaalassa? Voiko surun suhteuttaa?
Luokkatietoisuus tällaisessa nykyromaanille tyypillisessä keskiluokan elämän kertomisessa on aina virkistävää. Paljastavaa on, että keskiluokkaiset henkilöt eivät mieti ilmastonmuutosta milläänlailla. Paluu normaaliin tarkoittaa pikaista paluuta lomalentoihin. Lapsille halutaan opettaa terveelliset elämäntavat ja kriittinen poliittinen ajattelu, mutta minkälainen maailma heille jää.
Pohdiskelua tärkeämpää kirjassa on kuitenkin sen tunnelma. Yllättävä pysäytys normaaliin pakottaa ajattelemaan omaa elämää, vanhempien elämää. Sairauskohtaus oli yllättävä, mutta sen ainekset olivat jo olemassa tyttäressä, tämän vanhemmissa. Voiko tällainen huoli koskaan palautua? Toisaalta: voiko tällaisen huolen kanssa oikeasti elää? Väistämättä normaalius palautuu. Huolemme ei tee asioista todennäköisiä. Sairaus tulee, jos on tullakseen.
Lopulta kaikki on niin kuin ennenkin, tavallista, mutta ei ihan. Tieto siitä että elämä voi loppua milloin vain, värittää kaiken.
Tämä tunnelma oli niin tuttu ja melkein turvallinen, että en halunnut että kirja loppuu. Olen pitkät pätkät elämästäni tuntenut ja pelännyt, miten elämä voi päättyä milloin vain. Tällainen turvattomuuden tuntu on (ollut) perusmoodini, minkä takia sen kuvaaminen näin elävästi tuntuu melkein turvalliselta ja lohdulliselta. Joku muukin tuntee saman.
Vai oliko tunnelmassa sittenkin lohdullista se, että Adam on niin hyvä vanhempi? The Tidal Zone on kirja vanhemman rakkaudesta, niin viallista ja vaillinaista kuin se onkin. Sitä ei ehkä ikinä osaa sanoa juuri oikeita asioita, mutta yrittää sanoa edes jotain. Lastaan ei voi täysin suojella kaikelta, mutta pitää yrittää. Ehkä se on se tunne, josta en halunnut päästää irti, kun viivyttelin kirjan loppuun saattamisen kanssa.