Take a photo of a barcode or cover
realfede 's review for:
Hajoamisen käsikirja
by E.M. Cioran
" Kun huomaa olevansa olemassa, on aistimus sama kuin mielipuolella, joka havaitsee oman hulluutensa ja yrittää turhaan nimetä sitä. "
Emil Cioran on yksi minulle tällä hetkellä läheisimmistä ajattelijoista (jos niin voi sanoa) ja Hajoamisen käsikirja saattaa olla suosikkini kaikista filosofisista kirjoista, joita tähän saakka olen lukenut. Cioranin teksti on kielikuvien räiskyvää ilotulitusta ja runomaisesti etenevä teksti saa lukijan välillä hiljaiseksi vain räjäyttääkseen tämän seuraavassa kappaleessa remakkaan nauruun. Nyt kolmannen lukukerran jälkeen tuntuu, että Hajoamisen käsikirja keskustelee lukijansa kanssa siitä, mitä tämä lukuhetkeen itse tuo. Aiemmasta kokemuksesta muistan Cioranin kääntäneen käsitykseni tiedosta, elämästä ja yhteiskunnasta päälaelleen pirstoakseen ne sitten säpäleiksi. Tällä lukukerralla hieman yllätyksekseni löysin tekstistä paljon pohdintaa surusta, ihmiskuvasta, onnellisuudesta, voimattomuudesta ja toiminnasta. Nämä teemat ovatkin pandemian, työtaakan ja Euroopassa mellastavan sodan myötä pyörineet mielessäni.
Suunnitelmani oli ensin tiivistää tulkintani Cioranin ajattelusta edellä mainitsemistani teemoista, mutta Ciorania on hyvin vaikea asettaa mihinkään tiivistelmään. Jaan siis sittenkin joitakin mukaani tarttuneita kohtia.
" Kaikki totuudet ovat meitä vastaan. Mutta me jatkamme elämistä, koska me hyväksymme ne sellaisinaan ja kieltäydymme tekemästä niistä johtopäätöksiä. Missä on ihminen, joka olisi noudattanut - käyttäytymisessään - yhtä ainutta tähtitieteen tai biologian päätelmää, joka olisi tähtien välisten etäisyyksien tai luonnonilmiöiden vastaisessa kapinassaan tai niiden edessä nöyrtyen päättänyt jäädä ikuisiksi ajoiksi sänkyynsä?... ... Toimia voi vain totuutta vastaan. "
" Jotta voisimme ymmärtää ja rakastaa ympärillämme vellovia loputtomia kuolemankamppailuja ja jokaista elämää, johon on kätketty kuolema, meillä pitäisi olla yhtä monta sydäntä kuin on kärsiviä olentoja... ...Elämä on mahdollista vain kuvittelukykymme ja muistimme puutteellisuuden ansiosta. "
" Määrittelemättömyyden ilmausten syntysijoilleen päästäkseen on palattava niiden perusolemukseen tunteiden kautta, hukuttauduttava sanomattomuuteen ja noustava sieltä ylös käsitteet riekaleina. Kun teoreettinen varmuus ja ymmärtämisen ylpeys on menetetty, voi yrittää ymmärtää kaiken omaa itseään varten. "
(itsemurhasta) " Onko salaperäisempää lahjaa kuin voida hallita itseään täydellisesti ja silti kieltäytyä siitä? ...itse Jumalakaan ei pysty siihen. "
" Jos jokin salamyhkäinen maailmankaikkeuden perusperiaate on päättänyt, että kuulutte uhrien joukkoon, olette matkaava läpi elämänne polkien jalkoihinne paratiisin rahdun, joka teihin oli kätketty, ja katseessanne ja unelmissanne piilevä vähäinen innostus on saastuva ajan, materian ja ihmisten epäpuhtaudesta. Lantakasa on oleva valtaistuimenne ja kidutusväline puhujapönttönne. Olette vain spitaalisen kunnian ja kuolakruunun arvoiset. Pitäisikö yrittää kävellä niiden rinnalla, joilla on oikeus kaikkeen ja joille kaikki tiet ovat auki? Mutta pöly ja tuhkakin nousevat tukkimaan teiltä ulospääsyn ajasta ja unesta. Olipa kulkusuuntanne mikä tahansa, askelenne sotkeutuvat, äänenne huutavat vain lokalauluja ja onnelliset ihmiset, nuo sanattoman ironian siunatut pelinappulat, jotka ovat yhtä syyttömiä kuin tekin, tuskin soisivat edes henkäyksensä käydä yli päittenne, jotka roikkuvat itsesäälin täyttämien sydäntenne suuntaan. "
" Meissä on tervettä vain se, minkä kautta emme ole erityisesti oma itsemme: inho meidät yksilöi, suru meidät nimeää, menetystemme kautta saamme oman minämme haltuumme. Vain epäonnistumisiemme summa tekee meistä oman itsemme. "
Cioranin ihmiskuva on pinnan alla myötätuntoinen ja jopa lempeä. Syntymä on pahinta, mitä ihmiselle voi sattua. Loput kyllä kestää. Onnelliset ansaitsevat säälimme, sairaus vie meidät lähemmäs elämää eikä kärsimystä ehkä tulekaan pyrkiä välttämään. Lohduttomuudestaan, synkkyydestään ja kiukkuisuudestaan huolimatta oloni on Hajoamisen käsikirjan jälkeen joka kerta parempi, kevyempi, vapautuneempi ja iloisempi. " Elän sillä vuoret eivät naura eivätkä madot laula. "
____________________________________________________________
(2. lukukerran jälkeen:) Olen huomannut, että annan herkemmin enemmän tähtiä kirjoille, jotka antautuvat käsityskyvylleni vaikeuksitta. Cioranin kynän jäljet eivät kuulu tuohon luokkaan. Nyt Hajoamisen käsikirjan kahdesti kahdella eri kielellä luettuani koen, että Ciorania täytyy lukea kuin runoutta: monta kertaa ja tunne edellä. Joskus sanojen takaa paljastuu jotakin, toisinaan ei ja silloin voi jatkaa eteenpäin. Hajoamisen käsikirja on suomennettu erinomaisesti. Koen, että siinä on todella onnistuttu säilyttämään Cioranin ääni ainakin sellaisena jollaisena se minulle lukematta alkuperäistekstejä (ranskan ja romanian kielellä) on näyttäytynyt.
Hajoamisen käsikirjan teemoja on mahdoton tiivistää tarkasti. Osa siitä on omaelämäkerrallista. Osa on taiteen ja tieteen kritiikkiä. Näiden ohessa Cioran saattaa lukijan läpi ihmiskunnan historian pilkkoen sen kulissit säpäleiksi. Kulissien takaa ei paljastu mitään ja lukukokemus jättää hiljaiseksi.
Cioranin vietyä käsistäni monet maailmankäsitykseni tukipuut keittääkseen niiden hiilloksessa kahvit unettoman yön pitimiksi huomasin oloni yllättäen vapautuneeksi. Kävellessäni palauttamaan Hajoamisen käsikirjan kirjastoon naureskelin kaiken turhanpäiväisyydelle. Koen saaneeni luvan tavoitella asioita ilman minkäänlaisia perusteluja niiden hyödyllisyydestä . Ihmiselle luonteenomasta on etsiä vastauksia ja Cioran kehottaa vakavasti harkitsemaan josko vastauksista viisain ja oivaltavin onkin vaikeneminen.
Emil Cioran on yksi minulle tällä hetkellä läheisimmistä ajattelijoista (jos niin voi sanoa) ja Hajoamisen käsikirja saattaa olla suosikkini kaikista filosofisista kirjoista, joita tähän saakka olen lukenut. Cioranin teksti on kielikuvien räiskyvää ilotulitusta ja runomaisesti etenevä teksti saa lukijan välillä hiljaiseksi vain räjäyttääkseen tämän seuraavassa kappaleessa remakkaan nauruun. Nyt kolmannen lukukerran jälkeen tuntuu, että Hajoamisen käsikirja keskustelee lukijansa kanssa siitä, mitä tämä lukuhetkeen itse tuo. Aiemmasta kokemuksesta muistan Cioranin kääntäneen käsitykseni tiedosta, elämästä ja yhteiskunnasta päälaelleen pirstoakseen ne sitten säpäleiksi. Tällä lukukerralla hieman yllätyksekseni löysin tekstistä paljon pohdintaa surusta, ihmiskuvasta, onnellisuudesta, voimattomuudesta ja toiminnasta. Nämä teemat ovatkin pandemian, työtaakan ja Euroopassa mellastavan sodan myötä pyörineet mielessäni.
Suunnitelmani oli ensin tiivistää tulkintani Cioranin ajattelusta edellä mainitsemistani teemoista, mutta Ciorania on hyvin vaikea asettaa mihinkään tiivistelmään. Jaan siis sittenkin joitakin mukaani tarttuneita kohtia.
" Kaikki totuudet ovat meitä vastaan. Mutta me jatkamme elämistä, koska me hyväksymme ne sellaisinaan ja kieltäydymme tekemästä niistä johtopäätöksiä. Missä on ihminen, joka olisi noudattanut - käyttäytymisessään - yhtä ainutta tähtitieteen tai biologian päätelmää, joka olisi tähtien välisten etäisyyksien tai luonnonilmiöiden vastaisessa kapinassaan tai niiden edessä nöyrtyen päättänyt jäädä ikuisiksi ajoiksi sänkyynsä?... ... Toimia voi vain totuutta vastaan. "
" Jotta voisimme ymmärtää ja rakastaa ympärillämme vellovia loputtomia kuolemankamppailuja ja jokaista elämää, johon on kätketty kuolema, meillä pitäisi olla yhtä monta sydäntä kuin on kärsiviä olentoja... ...Elämä on mahdollista vain kuvittelukykymme ja muistimme puutteellisuuden ansiosta. "
" Määrittelemättömyyden ilmausten syntysijoilleen päästäkseen on palattava niiden perusolemukseen tunteiden kautta, hukuttauduttava sanomattomuuteen ja noustava sieltä ylös käsitteet riekaleina. Kun teoreettinen varmuus ja ymmärtämisen ylpeys on menetetty, voi yrittää ymmärtää kaiken omaa itseään varten. "
(itsemurhasta) " Onko salaperäisempää lahjaa kuin voida hallita itseään täydellisesti ja silti kieltäytyä siitä? ...itse Jumalakaan ei pysty siihen. "
" Jos jokin salamyhkäinen maailmankaikkeuden perusperiaate on päättänyt, että kuulutte uhrien joukkoon, olette matkaava läpi elämänne polkien jalkoihinne paratiisin rahdun, joka teihin oli kätketty, ja katseessanne ja unelmissanne piilevä vähäinen innostus on saastuva ajan, materian ja ihmisten epäpuhtaudesta. Lantakasa on oleva valtaistuimenne ja kidutusväline puhujapönttönne. Olette vain spitaalisen kunnian ja kuolakruunun arvoiset. Pitäisikö yrittää kävellä niiden rinnalla, joilla on oikeus kaikkeen ja joille kaikki tiet ovat auki? Mutta pöly ja tuhkakin nousevat tukkimaan teiltä ulospääsyn ajasta ja unesta. Olipa kulkusuuntanne mikä tahansa, askelenne sotkeutuvat, äänenne huutavat vain lokalauluja ja onnelliset ihmiset, nuo sanattoman ironian siunatut pelinappulat, jotka ovat yhtä syyttömiä kuin tekin, tuskin soisivat edes henkäyksensä käydä yli päittenne, jotka roikkuvat itsesäälin täyttämien sydäntenne suuntaan. "
" Meissä on tervettä vain se, minkä kautta emme ole erityisesti oma itsemme: inho meidät yksilöi, suru meidät nimeää, menetystemme kautta saamme oman minämme haltuumme. Vain epäonnistumisiemme summa tekee meistä oman itsemme. "
Cioranin ihmiskuva on pinnan alla myötätuntoinen ja jopa lempeä. Syntymä on pahinta, mitä ihmiselle voi sattua. Loput kyllä kestää. Onnelliset ansaitsevat säälimme, sairaus vie meidät lähemmäs elämää eikä kärsimystä ehkä tulekaan pyrkiä välttämään. Lohduttomuudestaan, synkkyydestään ja kiukkuisuudestaan huolimatta oloni on Hajoamisen käsikirjan jälkeen joka kerta parempi, kevyempi, vapautuneempi ja iloisempi. " Elän sillä vuoret eivät naura eivätkä madot laula. "
____________________________________________________________
(2. lukukerran jälkeen:) Olen huomannut, että annan herkemmin enemmän tähtiä kirjoille, jotka antautuvat käsityskyvylleni vaikeuksitta. Cioranin kynän jäljet eivät kuulu tuohon luokkaan. Nyt Hajoamisen käsikirjan kahdesti kahdella eri kielellä luettuani koen, että Ciorania täytyy lukea kuin runoutta: monta kertaa ja tunne edellä. Joskus sanojen takaa paljastuu jotakin, toisinaan ei ja silloin voi jatkaa eteenpäin. Hajoamisen käsikirja on suomennettu erinomaisesti. Koen, että siinä on todella onnistuttu säilyttämään Cioranin ääni ainakin sellaisena jollaisena se minulle lukematta alkuperäistekstejä (ranskan ja romanian kielellä) on näyttäytynyt.
Hajoamisen käsikirjan teemoja on mahdoton tiivistää tarkasti. Osa siitä on omaelämäkerrallista. Osa on taiteen ja tieteen kritiikkiä. Näiden ohessa Cioran saattaa lukijan läpi ihmiskunnan historian pilkkoen sen kulissit säpäleiksi. Kulissien takaa ei paljastu mitään ja lukukokemus jättää hiljaiseksi.
Cioranin vietyä käsistäni monet maailmankäsitykseni tukipuut keittääkseen niiden hiilloksessa kahvit unettoman yön pitimiksi huomasin oloni yllättäen vapautuneeksi. Kävellessäni palauttamaan Hajoamisen käsikirjan kirjastoon naureskelin kaiken turhanpäiväisyydelle. Koen saaneeni luvan tavoitella asioita ilman minkäänlaisia perusteluja niiden hyödyllisyydestä . Ihmiselle luonteenomasta on etsiä vastauksia ja Cioran kehottaa vakavasti harkitsemaan josko vastauksista viisain ja oivaltavin onkin vaikeneminen.