Take a photo of a barcode or cover
A review by lukija
Sonetteja Lauralle by Francesco Petrarca, Tyyni Tuulio
4.0
Laura on vaalea kaunis ylpeä nainen, jonka sonettien kirjoittaja on nähnyt kirkossa ja johon rakastuu täydellä teholla. Kokoelmassa on kaksi osaa, joista jälkimmäinen on kirjoitettu Lauran menehdyttyä. Ei ole tietoa, oliko Laura todellinen henkilö Petrarcan runomuusana, ja sillä ei ole minulle edes väliä. En ole ihan varma, että mihin tarkalleen Lauran ihailu perustuu, mutta kohtaamisen hetkessä on jotakin maagista, joka on tehnyt syvän vaikutuksen. Tunteet jäävät Lauran eläessä yksipuolisiksi, Laura ei rakasta takaisin. Kuoleman jälkeen tilanne saattaa olla jo toinen. Mikä siinä kuolemassa on, että se syventää ihmisen hetkessä? Tai että kuolemassa tavoittelemattoman naisen voi "omistaa" tai saada puolelleen?
Petrarcan antiikin kirjallisuuden tuntemus puskee ihanasti läpi, mutta ei liikaa. Sonettien muoto käännöksessä aluksi hämäsi, mutta kun pääsin "rytmiin" kiinni niin lukeminen soljui.
"Jää, katso, Amor, missä glooriassa
hän, Luojan ihme, hetkellä on tällä:
näe, otsallaan tuon lumon säihkyjällä
on taivaan loista maassa matalassa.
Kullassa, helmissä ja purppurassa
säkenöi puku harvinainen hällä,
ja katse, jalka liikkuu liittämällä
nyt laaksossani vuorten sulkemassa.
Tuon vanhan mustan rautatammen saartain
rukoilee ruoho, kukat värein kaikin,
"mua polje, kaunis jalka!" kilvan virkkain.
Kidehtiväksi syttyy taivas kaartain
nuo kasvot: ilon koko ilma saikin,
kun kirkastaa sen silmäpari kirkkain."
sekä toinen sonetti Lauran kuoleman jälkeen:
"Tuo kauneus taivasta nyt kunnioittaa,
oi simät, hiusten joka kultajyvä,
oi kasvot, ääni, muinoin enetyvä
iloni, jonka tänään murhe voittaa!
Jos vielä veri suonissani soittaa,
jo siitä ihmetykseni on syvä:
en eläisi, hän ellei, kaunis, hyvä,
avuksi rientäisi, kun aamu koittaa.
Ah teitä, puhtat, hellät kohtaukset!
hän tarkois kuuntelee, jo tuntee siksi
hän pitkän murheeni, sen ahdistukset.
Kun päivän säteet käyvät kirkkaammiksi,
käy taivaaseen hän, taitaa vaellukset;
vaan silmät, posket sai hän kasteisiksi."
Suomennos: Elina Vaara
Petrarcan antiikin kirjallisuuden tuntemus puskee ihanasti läpi, mutta ei liikaa. Sonettien muoto käännöksessä aluksi hämäsi, mutta kun pääsin "rytmiin" kiinni niin lukeminen soljui.
"Jää, katso, Amor, missä glooriassa
hän, Luojan ihme, hetkellä on tällä:
näe, otsallaan tuon lumon säihkyjällä
on taivaan loista maassa matalassa.
Kullassa, helmissä ja purppurassa
säkenöi puku harvinainen hällä,
ja katse, jalka liikkuu liittämällä
nyt laaksossani vuorten sulkemassa.
Tuon vanhan mustan rautatammen saartain
rukoilee ruoho, kukat värein kaikin,
"mua polje, kaunis jalka!" kilvan virkkain.
Kidehtiväksi syttyy taivas kaartain
nuo kasvot: ilon koko ilma saikin,
kun kirkastaa sen silmäpari kirkkain."
sekä toinen sonetti Lauran kuoleman jälkeen:
"Tuo kauneus taivasta nyt kunnioittaa,
oi simät, hiusten joka kultajyvä,
oi kasvot, ääni, muinoin enetyvä
iloni, jonka tänään murhe voittaa!
Jos vielä veri suonissani soittaa,
jo siitä ihmetykseni on syvä:
en eläisi, hän ellei, kaunis, hyvä,
avuksi rientäisi, kun aamu koittaa.
Ah teitä, puhtat, hellät kohtaukset!
hän tarkois kuuntelee, jo tuntee siksi
hän pitkän murheeni, sen ahdistukset.
Kun päivän säteet käyvät kirkkaammiksi,
käy taivaaseen hän, taitaa vaellukset;
vaan silmät, posket sai hän kasteisiksi."
Suomennos: Elina Vaara