Scan barcode
A review by katrinkirjat
Peilisalissa by Liv Strömquist
challenging
funny
informative
reflective
fast-paced
3.0
Liv Strömquistin sarjakuvat ovat olleet ehdottomia lemppareitani pitkään. Feministiset, suorapuheiset ja kantaa ottavat sarjakuvat ovat virkistäviä, hauskoja ja samalla vähän kuin lämmin halaus toiselta samalla tavalla ajattelijalta. Peilisalissa oli siis tietenkin luettava mahdollisimman pian, kun siitä suomennoksen sai!
Peilisalissa on taattua Strömquistia: feministinen, kantaa ottava, humoristinen ja suorapuheinen - myös provosoiva - sarjakuva, joka käsittelee ihmisten pakkomiellettä kauneuteen. Sarjakuvassa on esimerkkejä historiasta aina nykypäivään siitä, miten kauneuteen on suhtauduttu ja suhtaudutaan ja mitä kauneus on aiheuttanut niin yksittäisille ihmisille kuin poliittisestikin. Yksi iso kysymys on, että miksi emme voi todeta jonkin olevan kaunis haluamatta sitä itsellemme? Strömquist valottaa aihetta myös kapitalismin kautta ja nostaa esiin myös somen. Kiinnostavia, tärkeitä ja puhututtavia aiheita!
Ja nyt aion kertoa, miksi en ihastunut tähän sarjakuvaan samalla tavalla, kuin aiempiin. Syytän lukijaa, en teosta.
Aloin lukea sarjakuvaa heti sen jälkeen, kun olin lukenut loppuun Maggie Nelsonin monitahoisen ja moninäkökulmaisen esseekokoelman, ja ensimmäiset ajatukseni sarjakuvasta olivat, että no onpas tämä yksinkertaistavaa ja mustavalkoista. Sarjakuvassa ei ole tarkoitus tai edes tarpeen päätyä käsittelemään aiheita yhtä syvällisesti, kuin esseekokoelmassa voisi, mutta nyt en tahtonut päästä tästä yli.
Vaikka Strömquistin aiheet ovat tärkeitä, ajankohtaisia, ja myös uusia (!), niin silti tuntui, kuin nämä ajatukset olisi jo pyöritelty läpi. Kumppanini arveli - puhuttuani hänelle ajatuksiani sarjakuvasta - että voisiko olla, että kun esimerkiksi some on tällä hetkellä täynnä samankaltaista feminismiä, niin se ei enää tunnu niin räväkältä. Ehkä näin on. Sarjakuva ei ole enää niin uniikki, vaan jatkumoa samankaltaiselle feminismille.
Siitä huolimatta pidän todella paljon siitä, mitä Strömquist tekee. Hänen sarjakuvansa avaavat yllättävän laajasti monia ilmiöitä, nostavat esiin pöyristyttäviä epäkohtia ja tekee sen kaiken latelemalla pöytään tiukkaa asiaa, mutta keventäen sitä sopivasti pistävällä huumorilla. Joo, I like it.
Tulen varmasti lukemaan jatkossakin kaiken, mitä Strömquist tekee, mutta ehkä seuraavalla kerralla en enää odota yhtä paljon kuin nyt. Ja se lienee vain hyvä.
Peilisalissa on taattua Strömquistia: feministinen, kantaa ottava, humoristinen ja suorapuheinen - myös provosoiva - sarjakuva, joka käsittelee ihmisten pakkomiellettä kauneuteen. Sarjakuvassa on esimerkkejä historiasta aina nykypäivään siitä, miten kauneuteen on suhtauduttu ja suhtaudutaan ja mitä kauneus on aiheuttanut niin yksittäisille ihmisille kuin poliittisestikin. Yksi iso kysymys on, että miksi emme voi todeta jonkin olevan kaunis haluamatta sitä itsellemme? Strömquist valottaa aihetta myös kapitalismin kautta ja nostaa esiin myös somen. Kiinnostavia, tärkeitä ja puhututtavia aiheita!
Ja nyt aion kertoa, miksi en ihastunut tähän sarjakuvaan samalla tavalla, kuin aiempiin. Syytän lukijaa, en teosta.
Aloin lukea sarjakuvaa heti sen jälkeen, kun olin lukenut loppuun Maggie Nelsonin monitahoisen ja moninäkökulmaisen esseekokoelman, ja ensimmäiset ajatukseni sarjakuvasta olivat, että no onpas tämä yksinkertaistavaa ja mustavalkoista. Sarjakuvassa ei ole tarkoitus tai edes tarpeen päätyä käsittelemään aiheita yhtä syvällisesti, kuin esseekokoelmassa voisi, mutta nyt en tahtonut päästä tästä yli.
Vaikka Strömquistin aiheet ovat tärkeitä, ajankohtaisia, ja myös uusia (!), niin silti tuntui, kuin nämä ajatukset olisi jo pyöritelty läpi. Kumppanini arveli - puhuttuani hänelle ajatuksiani sarjakuvasta - että voisiko olla, että kun esimerkiksi some on tällä hetkellä täynnä samankaltaista feminismiä, niin se ei enää tunnu niin räväkältä. Ehkä näin on. Sarjakuva ei ole enää niin uniikki, vaan jatkumoa samankaltaiselle feminismille.
Siitä huolimatta pidän todella paljon siitä, mitä Strömquist tekee. Hänen sarjakuvansa avaavat yllättävän laajasti monia ilmiöitä, nostavat esiin pöyristyttäviä epäkohtia ja tekee sen kaiken latelemalla pöytään tiukkaa asiaa, mutta keventäen sitä sopivasti pistävällä huumorilla. Joo, I like it.
Tulen varmasti lukemaan jatkossakin kaiken, mitä Strömquist tekee, mutta ehkä seuraavalla kerralla en enää odota yhtä paljon kuin nyt. Ja se lienee vain hyvä.