You need to sign in or sign up before continuing.
Take a photo of a barcode or cover
lukija 's review for:
No ja minä
by Delphine de Vigan
Koin lukevani nuorten kirjan tai YA-kirjan osattomuudesta, nuoruudesta ja erityislahjakkuudesta. Mukaan mahtui rakkautta ja rakkaudettomuutta. Etäisyyttä, jonka juuret ovat syvällä häpeässä. Voimattomuutta, kun avunantamisen tarve on suuri tai kun yhteiskunnan muodostamat ihmiset eriarvoistavat ja stigmatisoivat esimerkiksi kodittomia ihmisiä.
Kirjan ääni on teini-ikäisen Loun, jolle koulu on helppoa. Hän on loikannut kaksi luokka-astetta suoraan lukioon ja ryhmäytyminen luokkakavereihin on hankalaa. Erityinen yhteys kuitenkin kehittyy luokan kapinalliseen (muiden tyttöjen) unelmapoikaan Lucasiin.
Tarinan alkuvaiheilla Lou käynnistää koulua varten esitelmäprojektin kodittomuudesta ja haluaa keskittyä etenkin nuorten tyttöjen ja naisten kodittomuuteen. Ja hän tapaa No’n. Alkuvaikeuksien jälkeen tytöt ystävystyvät ja No muuttaa Loun ja hänen perheensä luokse. Samalla Loun äiti alkaa avautumaan syvän masennuksen aiheuttamasta lamaantumisesta.
Kirja käsittelee aiheitaan lyhyissä kappaleissa ja tarina etenee sujuvasti luvusta toiseen. Harmillisesti välillä koin lukemisen äärellä tarinan sisäistä harppomista ja mutkien oikaisuja ja kompleksisten asioiden naiivia virtaviivaistamista. Välillä tuntui kuin lukisin televisioelokuvaa. Lisäksi Lucas henkilöhahmona oli minulle hieman hämmentävä tai jopa ärsyttävä kutsuen Louta muruksi (??) ja ollen kiinnostunut itseään pari vuotta nuoremmasta tytöstä. En tiedä. Kirjan lopetuskappale oli myös jotenkin ällö Loun ja Lucasin suhdekehityksessä. - - Näistä kompasteluista ja rähmälleen lennoista huolimatta pidin kirjan nuoruuden kokemusten kuvausta kiinnostavana (ehdottomuus, epävarmuus jne.) ja arvostin kirjan antamaa huomiota kodittomuudelle ja etenkin tyttöjen ja naisten kodittomuudelle. Olisin kaivannut tähän teemaan syvempää käsittelyä, mutta näinkin asioita meni perille. Stigma, turvattomuus, traumatisoituminen ja päihteet olivat läsnä.
Kirjan ääni on teini-ikäisen Loun, jolle koulu on helppoa. Hän on loikannut kaksi luokka-astetta suoraan lukioon ja ryhmäytyminen luokkakavereihin on hankalaa. Erityinen yhteys kuitenkin kehittyy luokan kapinalliseen (muiden tyttöjen) unelmapoikaan Lucasiin.
Tarinan alkuvaiheilla Lou käynnistää koulua varten esitelmäprojektin kodittomuudesta ja haluaa keskittyä etenkin nuorten tyttöjen ja naisten kodittomuuteen. Ja hän tapaa No’n. Alkuvaikeuksien jälkeen tytöt ystävystyvät ja No muuttaa Loun ja hänen perheensä luokse. Samalla Loun äiti alkaa avautumaan syvän masennuksen aiheuttamasta lamaantumisesta.
Kirja käsittelee aiheitaan lyhyissä kappaleissa ja tarina etenee sujuvasti luvusta toiseen. Harmillisesti välillä koin lukemisen äärellä tarinan sisäistä harppomista ja mutkien oikaisuja ja kompleksisten asioiden naiivia virtaviivaistamista. Välillä tuntui kuin lukisin televisioelokuvaa. Lisäksi Lucas henkilöhahmona oli minulle hieman hämmentävä tai jopa ärsyttävä kutsuen Louta muruksi (??) ja ollen kiinnostunut itseään pari vuotta nuoremmasta tytöstä. En tiedä. Kirjan lopetuskappale oli myös jotenkin ällö Loun ja Lucasin suhdekehityksessä. - - Näistä kompasteluista ja rähmälleen lennoista huolimatta pidin kirjan nuoruuden kokemusten kuvausta kiinnostavana (ehdottomuus, epävarmuus jne.) ja arvostin kirjan antamaa huomiota kodittomuudelle ja etenkin tyttöjen ja naisten kodittomuudelle. Olisin kaivannut tähän teemaan syvempää käsittelyä, mutta näinkin asioita meni perille. Stigma, turvattomuus, traumatisoituminen ja päihteet olivat läsnä.