You need to sign in or sign up before continuing.
Take a photo of a barcode or cover
Onpa vaikea kirjoittaa tästä mitään. Kun ajattelen Korentoa, mun keskeltä kieppuu vaan spiraalina harmaa, himmeiden väriraitojen halkoma pehmeäreunainen pyörre, joka upottaa.
Tää oli niin kamalan kova, mutta niin pehmeä. Alussa tuli tosi vahva Teemestarin kirjan tuntu (kuten näköjään monelle muullekin molemmat lukeneelle), mutta ensimmäisen viidenneksen jälkeen tarina oli ihan omanlaisensa. Moni on kuvannut Korentoa liiankin hidastempoiseksi ja maalailevaksi, mutta mun kokemus se ei ollut. Mun kokemus oli tämä:
Teksti oli herkkää ja kaunista mutta soljuvaa ja sujuvaa, en löytänyt tästä mitään ylimääräistä tai päälleliimattua, en liikoja kaarroksia. Kaikki tuntui todelliselta, siltä että lukiessa olisi voinut missä vaiheessa tahansa ojentaa käden ja koskettaa maisemaa tai hahmoja. Tunnelma oli alusta loppuun äärimmäisen hauras, mutta myös valtavan intensiivinen, rytmi mun korvaan sopiva ja onnistunut. Jos lukuaikaa olisi ollut katkeamattomasti, olisin ahminut tän kerralla.
En aina ihan tavoittanut motivaatioita enkä oikeutuksia kirjan henkilöiden ratkaisujen takana. Vihasin Maita, joka lähti. Tuskastuin Satomiin, joka vain ymmärsi. Murenin vaihtoehdottomuuteen.
Halveksin maailmanjärjestyksen nukketeatterimaisuutta. Pelkäsin silmitöntä sortoa, inhimillisyyden täydellistä, sokeaa puuttumista ja kylmyyttä sen koneiston takana.
... en niinkään tarinassa, vaan jotenkin siinä miten mahdollisilta ja tosilta kaikki nää tuntui.
Parempaa loppua en olisi voinut toivoa.
En mä tiedä. Tämä satutti. Mutta korjasi. Hieno kirja kansia myöten.
Tää oli niin kamalan kova, mutta niin pehmeä. Alussa tuli tosi vahva Teemestarin kirjan tuntu (kuten näköjään monelle muullekin molemmat lukeneelle), mutta ensimmäisen viidenneksen jälkeen tarina oli ihan omanlaisensa. Moni on kuvannut Korentoa liiankin hidastempoiseksi ja maalailevaksi, mutta mun kokemus se ei ollut. Mun kokemus oli tämä:
Teksti oli herkkää ja kaunista mutta soljuvaa ja sujuvaa, en löytänyt tästä mitään ylimääräistä tai päälleliimattua, en liikoja kaarroksia. Kaikki tuntui todelliselta, siltä että lukiessa olisi voinut missä vaiheessa tahansa ojentaa käden ja koskettaa maisemaa tai hahmoja. Tunnelma oli alusta loppuun äärimmäisen hauras, mutta myös valtavan intensiivinen, rytmi mun korvaan sopiva ja onnistunut. Jos lukuaikaa olisi ollut katkeamattomasti, olisin ahminut tän kerralla.
En aina ihan tavoittanut motivaatioita enkä oikeutuksia kirjan henkilöiden ratkaisujen takana. Vihasin Maita, joka lähti. Tuskastuin Satomiin, joka vain ymmärsi. Murenin vaihtoehdottomuuteen.
Halveksin maailmanjärjestyksen nukketeatterimaisuutta. Pelkäsin silmitöntä sortoa, inhimillisyyden täydellistä, sokeaa puuttumista ja kylmyyttä sen koneiston takana.
... en niinkään tarinassa, vaan jotenkin siinä miten mahdollisilta ja tosilta kaikki nää tuntui.
Parempaa loppua en olisi voinut toivoa.
En mä tiedä. Tämä satutti. Mutta korjasi. Hieno kirja kansia myöten.