Scan barcode
A review by nessla
Staalo by Stefan Spjut
3.0
Hyvin hankalaa päättää antaako kaksi vai neljä tähteä. Voi olla, että muutan arviotani myöhemmin.
Spjutin tapa kuvata asioita on hyvin, hyvin arkisen realistinen ja hyvin, hyvin tarkka. Luontokuvaukset ovat paikoin upeita, mytologia kiedotaan tarinaan kiinnostavasti ja kirja lähti vetämään loppua kohti. Juonta kirja osaa kuljettaa mahtavasti, vaikka ihan kaikkea ei paljastetakaan.
Silti. Alkukirjan kyllästytti ja hermostutti, juuri räkärealismin ja hahmojen etäisyyden takia. Kesti silmittömän kauan saada hahmoista minkäänlaista otetta, ja esimerkiksi Torbjörn on vieläkin vähän mystinen tapaus. Näkökulmien pyörittelyssä ei ollut mitään järkeä, varsinkaan kun yksi hahmoista (ei edes päähenkilö, mikä ei kyllä sekään olisi ollut hyvä ratkaisu) on aivan sattumanvaraisesti minäkertoja. Puolet kirjasta meni miettiessä että miksi hitossa. Ehkä kirjassa oli liikaa kertojia jotka menivät sekaisin ja Spjut keksi tällaisen luovan ratkaisun? Tämä on ainoa selitys jonka keksin ja se ei ole kovin hyvä? vinkki: jos lukija jää miettimään kertojaratkaisua kirjan tarinan sijaan, jossakin on pahasti vikaa.
Kirjan pituudesta en osaa sanoa vielä mitään. Alussa jäi yöpöydälle moneen otteeseen, lopussa vähän paremmin perusteltua. Alussa kiukuttelin aviomiehelle että eikö maailmassa ole enää kustannustoimittajia, jotka leikkaisivat rönsyjä pois, lopussa en jaksanut enää välittää. Mistään räiskivästä seikkailuromaanista tässä ei ole kyse, pikemminkin pohjoisen (mytologian) kuvaamisesta.
Kaksi tai neljä. Sanoisin että kolme on hyvä.
Spjutin tapa kuvata asioita on hyvin, hyvin arkisen realistinen ja hyvin, hyvin tarkka. Luontokuvaukset ovat paikoin upeita, mytologia kiedotaan tarinaan kiinnostavasti ja kirja lähti vetämään loppua kohti. Juonta kirja osaa kuljettaa mahtavasti, vaikka ihan kaikkea ei paljastetakaan.
Silti. Alkukirjan kyllästytti ja hermostutti, juuri räkärealismin ja hahmojen etäisyyden takia. Kesti silmittömän kauan saada hahmoista minkäänlaista otetta, ja esimerkiksi Torbjörn on vieläkin vähän mystinen tapaus. Näkökulmien pyörittelyssä ei ollut mitään järkeä, varsinkaan kun yksi hahmoista (ei edes päähenkilö, mikä ei kyllä sekään olisi ollut hyvä ratkaisu) on aivan sattumanvaraisesti minäkertoja. Puolet kirjasta meni miettiessä että miksi hitossa. Ehkä kirjassa oli liikaa kertojia jotka menivät sekaisin ja Spjut keksi tällaisen luovan ratkaisun? Tämä on ainoa selitys jonka keksin ja se ei ole kovin hyvä? vinkki: jos lukija jää miettimään kertojaratkaisua kirjan tarinan sijaan, jossakin on pahasti vikaa.
Kirjan pituudesta en osaa sanoa vielä mitään. Alussa jäi yöpöydälle moneen otteeseen, lopussa vähän paremmin perusteltua. Alussa kiukuttelin aviomiehelle että eikö maailmassa ole enää kustannustoimittajia, jotka leikkaisivat rönsyjä pois, lopussa en jaksanut enää välittää. Mistään räiskivästä seikkailuromaanista tässä ei ole kyse, pikemminkin pohjoisen (mytologian) kuvaamisesta.
Kaksi tai neljä. Sanoisin että kolme on hyvä.