Heikki Kännö on kirjoittanut jo useita kirjoja, jotka kulkevat suurin piirtein samoilla laduilla: niissä yhdistyvät historialliset aiheet ja todelliset henkilöhahmot, esoteeriset elementit ja unenomaiset käänteet. Tällä kertaa keskeisenä todellisena hahmona on kirjan kanteen omakuvallaan päässyt taidemaalari Egon Schiele (1890–1918). Schiele oli ristiriitainen ja värikäs hahmo, taiteilijana sekä taidokas ja kiinnostava, että myös jokseenkin ongelmallinen – eikä vain tämän päivän mittapuulla.
Oiva hahmo siis. Mukana on myös Ludwig Wittgenstein, joka jää tosin hieman sivuosaan: kirjan kehyksenä fiktiivinen Julian kertoo äitinsä ja sukunsa vaiheista vieraaksi tulleelle Wittgensteinille. Mukaan mahtuu myös wieniläinen filosofi Moritz Schlick, jonka todellinen murha kytkeytyy myös kirjan tapahtumiin. Siihen päälle Kännö rakentaa sitten kaikenlaista hyvin kummallista, niin että koko tarinan kertomiseen tarvitaan lähes 700 sivua.
Kirjan perusidea, Julianin äidin erikoinen elämä, on mielenkiintoinen ja osaltaan oikeuttaa kirjan runsaan sivumäärän. Kädet on silti kovin runsassanainen, ja sillä kestää hyvinkin 150 sivua päästä kunnolla käyntiin. Kansien välissä on paljon materiaalia ja osa siitä on hyvinkin kiinnostavaa, mutta kokonaisuudesta ei rakennu yhtä lumoavaa kuin Kännön parhaissa romaaneissa. Esoteerisen ja historiallisen yhdistelmässä on hyvät hetkensä, mutta jotenkin kirjan rakenne jättää silti vähän toivomisen varaa.
Omat suosikkini Kännön tuotannosta ovat ne ääripäät, alle 400-sivuinen esikoisteos Mehiläistie ja yli tuhatsivuinen järkäle Ihmishämärä. Kummankaan asemaa Kädet ei horjuta: sillä ei ole lyhyemmän kirjan ytimekkyyttä, eikä valtavan eepoksen palkitsevuutta. Käsiä kelpaa kuitenkin suositella Kännön tuotannon ystäville, jotka tietävät, mihin lähtevät, sen verran uskollinen taiteilija on tässä tyylilleen.
Aloitetaan kannesta: yksi suosikeistani, Jenni Saari, on taiteillut Hukka nukka tukalle upean kannen. Mielenkiinto herää oitis. Miia Toiviolta olen aikaisemmin lukenut vain kymmenisen vuotta sitten ilmestyneen Pysty hiljaisuus -kokoelman (joka sekin oli ulkoasultaan Jenni Saaren kaunista kädenjälkeä), jonka koin kiehtovaksi, mutta vaikeaksi.
Samoilla kiehtovanvaikeilla linjoilla Hukka nukka tukkakin kulkee. Nimi kuulostaa lapselliselta ja jotain lapsekkuutta ja leikkisyyttä tässä kokoelmassa onkin. Mukaan on sekoitettu iso annos Punahilkkaa ja sutta, mutta paljon muutakin. Sivuilla on toisinaan yksittäisiä säkeitä, toisinaan runot valuvat proosakertomuksina. Otsikoituja, nimettyjä runoja riittää, samoin määrittelemättömämpää runovirtaa. Toivio ripottelee sivuille myös alaviitteitä.
Kokoelma on jaettu osioihin, joiden nimetkin ovat jo kiinnostavia: ”Jotain pientä”, ”Oikein nätillä käsialalla”, ”Sinun onnettomuutesi nimi”, ”Tavallisia asioita: Kertomus dodosta”. Sivuilla puhutaan paljon kertomisesta ja kertomuksista, kertomukseksi tulemisesta ja kirjoittamisesta. Lukijalle, joka nauttii kirjallisista palapeleistä, asioiden sommittelemista ja vetävästä tunnelmasta, Hukka nukka tukka on antelias ja runsas kokoelma ainesta.
On niin paljon, mitä ihmiset eivät kestä. Tavallisia asioita. Niin kuin jokainen olisi kävellyt lävitse säteilevän, ääneti leimuavan metsän sylissään kirkas, kapaloitu huuto.
Runoilijanakin kunnostautuneen Jyri VartiaisenSanon vielä tämän on kokoelma pieniä kirjoituksia. Novelleiksikin nämä ovat vähän lyhyenpuoleisia, jutut ovat pisimmilläänkin muutaman sivun katkelmia. Lastuja, siis? Juttujen otsikot ovat enimmäkseen ytimekkään yksisanaisia, eikä itse kirjoituksissakaan innostuta kovin vinhasti revittelemään. Ollaan hyvin arkisten ja yksinkertaisten asioiden äärellä.
Kokoelman aloittava ”Luostari” on suorastaan pitkä kertomus, siinä on jopa kaksi osaa. Ensin kuvataan koirien haukkumista, hellettä ja yksinäisen miehen elämän järjestystä. Aamupala, kuntopyörä, punnerrukset ja vatsalihasliikkeet, suihku, kirjoitustöitä, lounas aina samassa lounasravintolassa, lisää töitä, kiikkumista pihakeinussa. Toisessa osassa pohdiskellaan edelleen haukkuvia koiria, luetaan hetki kirjaa, käydään kaupassa ja kävelyllä ja käydään taas suihkussa masturboimassa ja peseytymässä. Siinäpä se.
Tällaista vähäeleistä ja pieniin asioihin keskittyvää tarkkaavaista kuvausta Sanon vielä tämän on täynnä. Minulle tulee tästä mieleen lähinnä Maarit Verrosen novellistiikka. Verrosen ulkopuolisuuden kuvaukset ovat kuitenkin kautta linjan kiinnostavampia kuin Vartiaisen tekstit. Näen, että näissä on taidokkuutta, tarkkaa havainnointia ja selkeää yksityiskohtien piirtämistä, mutta minun oli hyvin vaikea löytää teksteistä sellaista tarttumapintaa, joka olisi saanut kiinnostumaan niistä enemmän. Luin kokoelman läpi lopulta kovin mekaanisesti.
Kiinan kirjallisuudessa kulttuurivallankumous on edelleen keskeisiä aiheita. Eipä se ihme ole: sen verran suuri yhteiskunnallinen ravistus Maon Suuri harppaus aikoinaan oli. Vaikka tapahtumista alkaa olla jo sen verran aikaa, että monikaan tapahtumat omakohtaisesti kokeneista ei niistä ole enää kirjoittamassa, nuoremmatkin kirjailijat aiheeseen tarttuvat.
Kiinalainen kirjailija Yan Lianke (阎连科, s. 1958) on yksi heistä. Yan on satiirikko, jonka teoksista moni on kielletty Kiinassa. Neljä kirjaa ilmestyi alunperin Taiwanissa. Kiinassa tätä kirjaa ei voi julkaista, koska 1950-luvun suuri nälänhätä ei taida vieläkään olla puolueen hyväksymä puheenaihe. Neljä kirjaa kertoo 1950-luvun tapahtumista ja sijoittuu uudelleenkoulutusleirille, jonne on koottu intellektuelleja saamaan oppia kommunismin käytännön periaatteista. Käytännössä joukko siis viljelee maata kehnoissa oloissa, samalla kun heiltä vaaditaan aina vain kovempia tuotantotavoitteita. Jossain kohtaa puolue päättää, että Kiinan terästeollisuus on saatava uuteen kasvuun tuottamalla terästä pienissä masuuneissa, ja silloin uudelleenkoulutusleiri vaihtaa toimialaa.
Ketään kirjan henkilöistä ei tunneta nimeltä, kaikista puhutaan vain ammattinimikkeellä. On teologi, musiikinopettaja, kirjailija ja niin edelleen. Leiriä johtaa lapsi, nuori poika, joka toimii linkkinä leiriläisten ja ylempien välillä. Lapsi suhtautuu intohimoisesti lapsellisen oloisiin palkitsemismenetelmiin, joissa ylempien mielivalta tuottaa punaisia kukkia, joita keräämällä voi saada myyttiset viisi tähteä, jotka keräämällä vapautuu leiriltä. Ennen vapautumista iskee kuitenkin nälänhätä, joka johtui nipusta erilaisia seikkoja, joista suurin osa kytkeytyy kuitenkin kommunistisen puolueen hölmöihin valintoihin. Tämä toiminnan älyttömyys näkyy kyllä tässäkin kirjassa: ihmettelin kovasti, mitä tolkkua on sulattaa kaikki metallityökalut masuuneissa, joiden lämmittämiseksi pitää kaataa kaikki puut. Tämä vain, jotta saataisiin heikkolaatuista metallia.
Neljä kirjaa rakentuu nimensä mukaisesti neljästä kirjasta. Kaikki teksti on ikäänkuin katkelmaa jostain näistä kirjoista. Tämä kerrontatapa ei tunnu tuovan kovin suurta lisäarvoa kirjalle; eipä se haitannutkaan. Nimi lienee viittaus kungfutselaisuuden tärkeimpiin teksteihin, jotka myös neljänä kirjana tunnetaan. Kerronta on toisaalta realistista, toisaalta esimerkiksi Oppineen verinen viljankasvatushanke kallistuu liioittelun puolelle. Mielenkiintoista on myös uskonnon, ja nimenomaan kristinuskon, iso rooli kirjassa.
Mikään ihan helppo kirja Neljä kirjaa ei ole. Se jätti vähän etäiseksi. Tarina oli myös vähän junnaava, mikä toki liittyy vankileirielämän realiteetteihin. Sinänsä kuvaus hirmuvallan hölmöilyistä on edelleen epämiellyttävän ajankohtaista ja Kiinassa lienee edelleen erilaisia uudelleenkoulutusleirejä uiguureille ja muulle ei-toivotulle ainekselle. Kiinan hallinto lienee kuitenkin vähän enemmän kartalla kuin Maon aikoihin. Kiinalaista kirjallisuutta on mukava lukea ja on ilo, että Riina Vuokko on pystynyt suomentamaan teoksen suoraan kiinasta. Seuraavaksi tarttuisin kuitenkin kulttuurivallankumousaiheiden sijasta taas mieluusti johonkin modernimpaan.
Heikki Rönkön sanaton sarjakuva ASDF Boot kuvaa perhe-elämää sukellusveneessä postapokalyptisessä maailmassa. Sen aloituskohtauksessa laiturilla aikaansa viettävät rähjäiset selviytyjät ilahtuvat, kun paikalle saapuu sukellusvene. Tunnelma kääntyy nopeasti, kun sukellusveneen kapteeni, perheen isä, ampuu selviytyjät. Isä ja äiti käyvät nopeasti kippaamassa raadot mereen ja sen jälkeen perheen kolmoset kutsutaan kantamaan selviytyjien tavarat sukellusveneeseen.
Että sellaista perhe-elämää. Ligne claire -tyyliin piirretty sarjakuva näyttää leppoisalta, mutta on aiheiltaan synkänpuoleinen. Perhe-elämä ydintuhon jälkeisessä maailmassa ei ole helppoa, varsinkin kun sitä joutuu elämään kulahtaneessa sukellusveneessä. Äidin alkoholinkäyttö on perheelle ongelma, eikä isäkään kovin hyvinvoivalta vaikuta. Perheen tilanne kärjistyykin albumin aikana lopullisella tavalla.
Sanattomuus – ja äänettömyys, ei tässä äänitehosteitakaan ole – luo omaa kummallista tunnelmaansa. ”Seikkailukertomus ilman seikkailua ja komedia ilman huumoria”, olen nähnyt tätä kuvailtavan, ja se on osuva kuvaus. ASDF Bootin tunnelma on todella vino. Kannattaa tutustua, sen verran herkullisella tavalla oudosta teoksesta on kyse.
Martha WellsinMurhabotin päiväkirjat -sarjan neljäs osa Taktinen vetäytyminen saattaa päätökseen neljästä pienoisromaanista koostuvan ensimmäisen tarinakaaren. Siihen näyttäisivät toistaiseksi loppuvan myös sarjan suomennokset: Hertta on julkaissut Mika Kivimäen suomennoksia tasaiseen tahtiin puolen vuoden välein, mutta nyt kevään 2025 kuvastosta ei enää uutta Murhabotti-kirjaa löytynyt. On kuitenkin hienoa, että tämä ensimmäinen kokonaisuus saatiin suomeksi nopeaan tahtiin.
Kun palasin HaveRattonin asemalle, joukko ihmisiä yritti tappaa minut. Se tuntui vain reilulta, kun otetaan huomioon, kuinka paljon olin ajatellut tappavani joukon ihmisiä.
Sarjan aikaisemmissa osissa vapaan tahdon ja mieltymyksen viihdemediaan kehittänyt turvallisuuskyborgi Murhabotti on kierrellyt ympäri galaksia tehden tutkimuksiaan. Viimeksi se kaiveli Oikullinen protokolla -kirjassa GrayCris-yhtiön maankaltaistamisen varjolla tekemiä rikoksia. Nyt sen on palattava takaisin, sillä sen entinen asiakas, tohtori Mensah, on pulassa GrayCrisin kanssa. Murhabotti on tunteeton tappokone ja mistään piittamaton työkalu, mutta mikä järjestelmähäiriö tässä sitten onkin kyseessä, Murhabotti taitaa kuitenkin välittää entisestä asiakkaastaan. Olisiko kyse jopa ystävyydestä?
Pelastusoperaatio tietää kunnon annoksen juonittelua ja selviytymistä tiukoista tilanteista. Murhabotti on edelleen erittäin kyvykäs ja nokkela, eikä joudu liiemmin rasittamaan itseään tavanomaisten vaarojen parissa. Nyt vastaan tulee kuitenkin aikaisempaa vaarallisempia paikkoja.
Tiivis pienoisromaani ei turhia jaarittele, vaan etenee mukavan reipasta tahtia. Kivimäen suomennos on luontevaa tekstiä, josta Murhabotin ihanan hapan, mutta silti hyväsydäminen persoonallisuus paistaa läpi. Murhabotti-sarja on scifin ystäville leppoisaa ja kepeää luettavaa. Sarja kannattaa lukea järjestyksessä, sen verran selkeä ja yhtenäinen tarinan kaari kirjoista muodostuu.
Englanniksi Murhabotin päiväkirjat on saanut jatkoa. Lyhyen ajan sisään ilmestyneiden neljän ensimmäisen osan jälkeen Wells piti hetken taukoa ja julkaisi sitten täyspitkän romaanin Network Effect. Myös palkintotulva on jatkunut: Network Effect voitti parhaan romaanin Nebula-, Hugo- ja Locus-palkinnot. Sen jälkeen on ilmestynyt jo kaksi muutakin teoksella. Myös tv-sarja on tulossa: Apple TV:n sarjassa Murhabottia esittää Alexander Skarsgård. Kuvaukset alkoivat keväällä 2024.
Toivottavasti Hertta jatkaa vielä Murhabotti-kirjojen suomennoksia. Hyvän mielen scifin julkaiseminen sentään jatkuu: Becky Chambersin Munkki ja robotti -sarjan avaus Veisu luonnonkoneille on tämän syksyn uutuuksia ja saa jatkoa jo keväällä.
---
Martha Wells' The Murderbot Diaries series concludes its first arc with the fourth instalment, Exit Strategy. The Finnish translations by Mika Kivimäki have been released steadily but appear to pause for now, with no new entries in the 2025 catalogue. It’s a relief the initial arc was translated promptly.
The story follows Murderbot, a security cyborg with free will and a love for media, as it returns to aid its former client, Dr. Mensah, who faces danger from the corrupt GrayCris Corporation. Though a "soulless killing machine," Murderbot’s actions suggest a surprising capacity for friendship. This rescue mission ramps up the stakes with tighter plots and tougher challenges.
The novella moves briskly, with Kivimäki’s translation capturing Murderbot’s sharp, sardonic personality. The series is light yet engaging sci-fi, best read in order for its cohesive story arc.
In English, The Murderbot Diaries continues with the full-length novel Network Effect, which won major sci-fi awards. The franchise has also expanded to include further sequels and an Apple TV series starring Alexander Skarsgård, currently in production. Hopefully, Finnish translations will resume, but for now, readers can enjoy other uplifting sci-fi, such as Becky Chambers' Monk & Robot series.
Tämä satunnainen kirjastolöytö piti tietysti napata luettavaksi, kiitos Proust-viittauksen. Petteri Kantolan esikoisteos on todella kauniisti piirrettyä sarjakuvaa, joka keskustelee Proustin kanssa. Kirjan päähenkilö, vähän kummallisen näköinen suuton mies, haluaa paeta eroaan jonnekin, missä voisi vain olla. Vastaus löytyy yllättävästä perinnöstä: mies perii setänsä talon, jossa on viettänyt lapsena kesiä.
Mies pakenee setänsä talolle ja pakkaa mukaansa Kadonnutta aikaa etsimässä -sarjan – ehkä tämä on tilaisuus lukea Proustit läpi. Kadonnutta aikaa etsimässä kuvastaa vapautta ja aikaa. Talolla kohdataan sedän kasvattihirvi Muussi, naapurissa asuva omaperäinen astrofysiikan professori ja löytyypä puuhun kiivenneenä itse Marcel Proustkin, jonka kanssa käydä keskusteluja asioiden olemuksesta.
Pakko myöntää: sarjakuvan tarina ei lopulta puhutellut. Yksi tekijä tässä on se, että tekstiä on runsaasti ja tekstaukseen valittu kirjasin on suoraan sanottuna aivan kamala. Se on vaikealukuinen ja sekavan näköinen. Lukeminen on raskasta. Eksyksissä olevan miehen pohdiskelu elämästä Proustin kanssa ei ehkä muutenkaan niin sytytä.
Kuvituksen osalta Ajan kanssa on kuitenkin hienoa työtä. Kantolan herkkä vesiväriväritys on todella kaunista, omalaatuisen kuvakulmien käyttäminen virkistää ja ääriviivoja käytetään taiten kuvaamaan ajan kulumista. Esikoisteokseksi Ajan kanssa on kuvitukseltaan huikean hienoa työtä. Sen vuoksi sitä kelpaa kyllä suositella, vaikka tekstipuoli ei niin sytyttänytkään.
Vähän ennen syyslomaa, 14.10. klo 18.10, Koivukylän asemalle pysähtyy hohtava juna, ja siitä alkaa maailman viimeinen viikko. Junasta purkautuu ihmisten lisäksi Hohtavia, valo-olentoja, jotka etsiytyvät tiettyjen ihmisten luokse. Hohtavat merkitsevät kohtaamansa ihmiset valolla. Jotkut saavat merkin, toiset eivät.
Hohtavat kuvaa tätä ihmiskunnan viimeistä viikkoa lukiolaisen Anin näkökulmasta. Häntäkin Hohtavat koskettavat. Asiaa mutkistaa kuitenkin se, että Ani on vuoden verran rakastanut Kapria, jonka kanssa kaikki on alussa, ja nyt koittaa loppu: Kapria Hohtavat eivät merkitse omakseen.
Mitä maailmalle tapahtuu, kun tieto lopusta tulee? On tietysti niitä, joiden mielestä kyse on vain massiivisesta joukkopsykoosista. Ne, joita ei ole merkitty, eivät nähneet Hohtavia, eivätkä näe merkityissä loistavia valomerkkejä. Herää myös kysymys valomerkkien tarkoituksesta: onko hyvä vai huono asia tulla valituksi? Mitä tapahtuu niille, joita ei valittu?
Ja ennen kaikkea: mitä Ani ja Kapri tekevät? Kuinka käsitellä näin isoa ja vaikeaa kysymystä, kun on lopulta pieni ja rakkaudessa kokematon? Etenkin kun ympärillä kuohuu ja Hohtaviin suhtaudutaan niin monin omituisin tavoin. Kello tikittää ja loppu lähestyy – mitä kaikkea haluat saada tehdyksi ennen kuin maailma loppuu?
Siri Kolu on keksinyt kieltämättä varsin kutkuttavan asetelman. Maailmanloppu on hurja aihe, mutta aiheen synkkyydestä huolimatta Hohtavat ei ole ihan niin dystooppinen kirja kuin voisi olettaa. Tarinassa on myös romantiikkaa ja lohtua. Kirja on kuvastoltaan kovin kristillinen, ehkä vähän häiritsevissäkin määrin, vaikka ei sinänsä mikään uskonnollinen kirja olekaan. Mutta kyllä tämä jotenkin kovin hengellisen sävyinen maailmanloppu sittenkin oli.
Kirjan loppuratkaisua olisi kiinnostavaa puida, mutta jätetään nyt paljastukset tekemättä. Kommentoin kuitenkin sen verran, että ratkaisu on toisaalta ymmärrettävä, toisaalta vähän laiskanoloinen. Loppu siis hivenen latistuu. Hohtavat ei ole täydellinen, eikä Kolun parhaita, mutta on tällä hyväkin sanomansa, kielellisesti kirja on kiinnostava ja rakkauden kuvaus on hyvää.
Millaista on supertähden elämä? Siitä kertoo Oona Pohjolaisen ensimmäinen oma romaani, Äkkimakea. Kirjan pääosassa on Mio, nuori maailmanluokan pop-idoli, jonka biisien on noustava listaykkösiksi maailmanlaajuisesti. Kun näyttää siltä, että menestykseen pitäisi saada uutta potkua, manageri ehdottaa Miolle pr-suhteen kehittämistä.
Suhteen kohteena on Adam, nouseva tähti, jonka kanssa Mio äänitti demon muutama kuukausi sitten. Ainoa ongelma on, että Mio inhoaa Adamia, on inhonnut jo ensikohtaamisesta alkaen. Nyt sitten pitäisi esittää medialle intohimoista suhdetta? Ajatus karmii Mioa, mutta eipä hänellä juuri vaihtoehtojakaan ole. Sitä paitsi, kun manageri on tyytyväinen, siitä yleensä seuraa lopulta Miollekin jotain hyvää.
No, suuren suuri yllätys ei ole, että kirjan peruskuviona on enemies to lovers ja Mion ja Adamin välille alkaa varovasti rakentua ihan todellinen yhteys. Helppoa se ei kuitenkaan ole ja kirjan romanssi on oikeastaan aika mukavan hitaasti etenevää ja vähäeleistä – se ei nouse kirjassa lopulta todella merkittävään osaan. Mio on kaiken yltäkylläisyyden eristämä: hän viettää aikaa lähinnä ihmisten kanssa, jotka ovat häneen työsuhteessa. Voi olla hieman vaikeaa tuntea suurta sympatiaa supertähden yksinäisyyttä kohtaan, mutta Pohjolainen onnistuu luomaan Miosta kuitenkin hahmon, josta voi välittää.
Äkkimakea on mainio romanttinen viihdekirja, joka kuvaa hienosti luksuselämän varjopuolia ja sitä, miten kaikki julkisuus, kuuluisuus ja kaikkien ihmisten huomion keskipisteenä oleminen voi ihmistä syödä sisältäpäin. Äkkimakea on nopeasti ja helposti luettavaa feelgoodia ja glitteriä, mutta sillä on myös vakava ja ahdistunut puolensa.
Anneli Kanto aloitti keväällä 2023 Näkijä-dekkaritrilogian. Sen pääosassa on Noora Näkijä, joka toki työskentelee selvänäkijänä, mutta eipä hänellä varsinaisesti yliluonnollisia kykyjä ole. Näkemystä ja taitoa lukea ihmisiä kylläkin, ja silläkin pääsee pitkälle. Sarjan kaksi ensimmäistä osaa ovat olleet perinteisen tyylisiä dekkareita, joissa ei uppouduta syvälle tekniseen rikostutkintaan tai yhteiskunnallisiin kysymyksiin. Pääpaino on rikoksiin sekaantuneissa ihmisissä.
Täysin ei Kantokaan yhteiskunnallisista kysymyksistä irti pääse. Sarjan kolmas osa, Kaivatut, pohdiskelee paperittomien maahanmuuttajien uhanalaista asemaa. Noora Näkijä on palannut takaisin Helsinkiin. Hänen kämppiksenään asuu edellisessä osassa Lapista mukaan napattu Aava, Helsinkiin lukioon tullut nuori nainen. Yhteiselo sujuu hyvin, vaikka Noora vähän erakkomaiseen elämäntapaan onkin tottunut, samoin trilogian ensimmäisestä kirjasta mukaan tarttunut ystävä Hanna kulkee myös tarinassa mukana. Kirjan yksi sanoma onkin, että ystävät ja läheiset ovat itse asiassa kivempi juttu kuin erakkona kyhjöttäminen.
Aavan kautta Noora päätyy sekaantumaan varsinaiseen rikosjuoneen. Aava on tutustunut Minaan, vähän kehnosti suomea osaavaan afgaanityttöön. Hän on tullut isänsä Farzadin kanssa Suomeen pakolaisina, mutta vaikka he kuuluvat uhattuun hazaravähemmistöön, he eivät ole saaneet turvapaikkaa. Isä tekee pimeää työtä ravintoloissa elääkseen. Kun Mina katoaa, Aava haluaa Nooran selvittävän asiaa ja Farzadkin turvautuu ennemmin näkijän apuun kuin poliisiin, koska miksipä paperiton maahanmuuttaja virkavaltaan luottaisi.
Kanto kuljettaa tarinaa kahtena lankana. Toisaalla kuvataan Nooran ja ystävien haparoivaa työtä tapauksen selvittämiseksi, toisaalla taas kerrotaan tapahtumia Minan näkökulmasta. Minan kohtalo on kurja, siltä osin Kaivatut on vahvasti ”nuori nainen saa kärsiä”-koulukunnan edustaja. Luvassa on runsaasti kärsimystä, Minan kohtalo on inhottava. Sarjan aikaisempien osien tapaan Kaivatut ei ole mikään kovaksikeitetty dekkari, mutta en tätä ihan herkimmille lukijoille kuitenkaan suosittelisi.
Kirjaa kuvaillaan itsenäiseksi. Se pitää sinänsä paikkansa, trilogiassa ei rakennu sellaista kokonaiskaarta, jossa myöhemmät osat paljastaisivat aikaisemmista jotain olennaista. Suosittelisin silti lukemaan kirjat oikeassa järjestyksessä (Haihtuneet, Saalistetut ja Kaivatut), sillä tavoin tämä parhaiten toimii.
Jokin Kannon kirjoitustyylissä hiertää minua näissä dekkareissa tavalla, jota en ole muista Kannon kirjoista huomannut. Toisaalta olen kyllä lukenut koko sarjan ja tämä kolmas osakin on sen verran vetäväksi rakennettu, että sivut kääntyivät kyllä vinhaan, eikä lukemista ollut helppo lopettaa – aina teki mieli lukea vielä vähän pidemmälle. On siis todettava, että toimiihan tämä: Näkijä-trilogia ajaa hyvin asiansa sujuvana dekkarina.