msaari's reviews
2580 reviews

Nieltyjä esineitä by Kaisa Vahteristo

emotional reflective medium-paced

• Plot- or character-driven? Character
• Strong character development? Yes
• Loveable characters? It's complicated
• Diverse cast of characters? No
• Flaws of characters a main focus? No

3.0

Kaisa Vahteriston esikoisromaani kertoo ensirakkaudentäyteisestä kesästä. Sen asetelma tuo mieleen Vilja-Tuulia Huotarisen Valoa valoa valoa -romaanin, mutta onhan tämä monin tavoin omanlainen teoksensa. Sirpaleisen romaanin nimetön kertoja kiertelee kuusitoistavuotiaana hiljaisessa kylässä ovelta ovelle veitsiä myyden – se on perinteinen kesätyö paikkakunnalla. Kertoja tekee sitä Karinan kanssa ja rakastuu. 

 

Tarinaa kerrotaan myöhemmästä ajasta käsin. Kertoja on jo 18-vuotiaana muuttanut kotoa, kylästä kaupunkiin, ja tarkastelee nuoruuttaan ulkoa. Perheolot olivat vähän kummalliset. Äiti söi asioita. Katoavat tavarat ovat toistuva motiivi, kertoja itse kätkee ja hautaa asioita maahan. On ystävyyttä, joka loppuu; rakkautta, joka tulee tilalle, mutta ei kestä. Kesä, joka on helteinen ja kaiken kuivattava. 

 

Sirpaleinen romaani luotaa äidin ja tyttären välistä suhdetta, tyttöjen välistä rakkautta ja halua, muistelua, nuoruutta ja aikuistumista. Tässä kirjassa juoni jää vähän sivuseikaksi, olennaista on kesän tunnelma, ihmisten väliset suhteet ja kielenkäyttö. Vahteriston tyyliä kuvaillaan lyyriseksi proosaksi; jotain runollista sinä onkin. Mieleen tulee – noin yleisemmin tunnelman tasolta ainakin – Hannele Mikaela Taivassalon varhaistuotanto. 

 

Minä pidän tästä ajatuksesta, sillä eikö äitini halu niellä tarkoitakin, ettei hän välttämättä koskaan yrittänyt kuolla, että hän vain halusi hirvittävästi, ahnehti, niin kuin minä, että hän halusi ottaa kaiken vastaan, tahtoi maailman itseensä. 

 

Ihan täysosuma kirja ei minun makuuni ollut, sirpaleinen kokemuksen kuvaus ei täysin puhutellut, mutta Goodreadsin puolella näkyi useampikin hullaantunut vastaanotto. Voi olla, että kokemus tyttönä kasvamisesta edistää kirjaan hullaantumista. Jotain vaikuttavaa ja mieleenpainuvaa tässä esikoisteoksessa kuitenkin on. 

Karkuteillä by Aura Nurmi

emotional medium-paced

• Plot- or character-driven? A mix
• Strong character development? No
• Loveable characters? It's complicated
• Diverse cast of characters? No
• Flaws of characters a main focus? Yes

4.0

Runoilijana kunnostautuneen Aura Kanerva Nurmen esikoisromaanissa teininä karatesta ja sitä myöten japanilaisesta kulttuurista innostunut Kauri on nyt kolmekymppisenä matkustanut ensimmäistä kertaa Tokioon. Majapaikaksi on löytynyt seksuaali- ja sukupuolivähemmistöille tilaa tarjoava pieni majatalo. Majatalossa hän tutustuu toiseen sen asukkaaseen, naiseen nimeltä Juri. Naisten välille syntyy yhteys, jota ruokkii molempien innostus moottoripyöriin. 

 

Kauri rakastuu Juriin. Suhde ei kuitenkaan ole yksinkertainen; sitä varjostaa esimerkiksi tieto siitä, että Jurilla on aviomies, Takeo. Juri kutsuu Kaurin asumaan kotiinsa ja Kauri lähtee, vaikka asetelma arveluttaakin. ”Ihminen jaksaa rakastuessaan tehdä mitä tahansa”, sanotaan kirjan takakannessakin. Äkkiseltään saattaa tulla mieleen, että Kaurilla voi olla rajojensa kanssa vähän tekemistä. 

 

Kirjassa kulkee toisena juonteena Kaurin lapsuutta avaava aikataso, joka osaltaan tätä rajattomuutta selittää. Kauri on peräisin rikkinäisestä perheestä, jossa äiti oli väkivaltainen ja epävakaa ja isä, jonka vastuulla Kauri oli, lykkäsi tämän lähinnä epäluotettavan karatevalmentajan kasvatettavaksi. 

 

Pääpaino on kuitenkin Japanissa. Tokioon ja Japaniin sijoittuvaa kirjallisuuttahan on ja herkästi herää kysymys, mitä uutta länsimaisen kirjoittajan katse voi aiheeseen tuoda. Nurmen queer-näkökulma tarkastelee Tokiota sopivasti vähän vinosti. Yksityiskohdissa näkyi perehtyneisyyttä aiheeseen. Moottoripyöriä ihaileva katse on myös kiinnostava ja pyhiinvaellus Suzukan moottoriradalle jotain, mitä en ollut ennen lukenut. Nurmen kiinnostus videopelejä kohtaan vilahti myös mukavasti siellä täällä. 

 

Dialogi on enimmäkseen suomeksi, mutta seassa on paikoin englanninkielisiä repliikkejä. Tämä jättää välillä vähän sekavan olon siitä, mitä kieltä puhutaan: puhuvatko Kauri ja Juri keskenään japania vai englantia? Kaurin japanin osaamista kuvaillaan puutteelliseksi, mutta suomenkielinen dialogi on sujuvaa. Onko se siis käyty englanniksi? Kun Juri sanoo Kaurille ”Olet lucky”, mitä silloin hän oikeastaan sanoo? Myös “He selittävät minulle, kuinka fucked up tilanne monilla ulkomaalaisilla maassa on” -tyyppiset ilmaisut vähän tökkivät. Ehkä sanalle decent voisi olla joku ihan kelvollinen suomenkielinen vastine? 

 

Kaurin haahuilu ja pyristely Jurin ympärillä oli kiinnostavaa, mutta samalla kirja tuntui jonkin verran noin 300 sivun mittaansa raskaammalta. On tämä pienistä valituksen aiheistaan huolimatta joka tapauksessa oiva onnistuminen ja nostaa Nurmen romaanikirjailijanakin kiinnostavaksi ja seuraamisen arvoiseksi. 

 

Myöhemmin se tuhoaa hänet. Ajattelen, että jätän taakseni aikuisia miehiä, jotka yksi toisensa jälkeen vain hajoavat atomeiksi, miksi, en tiedä, eikö heillä ole vähääkään itsekunnioitusta, eivätkö he kerta kaikkiaan voisi olla itsensä parhaita ystäviä. 

Tunneseksi : Löydä yhteys aitoon nautintoon by Susanna Syld

emotional informative inspiring medium-paced

4.5

”Tunneseksi on emotionaalisen yhteyden syvin ydin, sen valtava voima ja silti jotain, mihin emme koskaan pääse suorittamalla, pakottamalla tai ostamalla”, kirjoittaa seksuaali- ja pariterapeutti Susanna Syld kirjassaan, joka vie lukijansa tielle kohti aitoja kohtaamisia seksuaalisuuden parissa. Kirja on suunnattu pariskunnille, mutta seksuaalisuuden ja sukupuolen suhteen se on neutraali. 

 

Syld toteaa heti alkuun, että suurin osa siitä, mitä lukija on seksistä oppinut, ei ole totta. 1990-luvulla nuoruusvuotensa viettänyt ei voi kuin nyökkäillä mukana, sen verran on matkan varrella tarttunut mukaan kaikenlaista kyseenalaista oppia ja ymmärrystä seksuaalisuudesta. Monesti seksistä kirjoitettaessa keskitytään tekniikkaan: erektioihin, yhdyntätiheyksiin, orgasmeihin. Todellisessa seksuaalisessa yhteydessä ei ole kuitenkaan kyse näistä teknisistä yksityiskohdista. 

 

Niinpä Syldkin aloittaa kirjansa tunneyhteyden rakentamisesta oman itsen kanssa. Tunnistatko oman kiintymyssuhdemallisi? Oletko onnekkaasti turvallisesti kiintynyt, vai oletko lapsuudessasi oppinut turvattomamman ristiriitaisen tai välttelevän kiintymyssuhdemallin? Omien mallien ymmärtäminen auttaa luomaan tunneyhteyttä itseen, joka on ensimmäinen askel parisuhteen tunneyhteyden rakentamisessa. Syld esittelee, miten turvallista tunneyhteyttä ylläpidetään hyvällä suhdepuheella, erilaisilla kosketuksen tavoilla ja yhteydellisellä katseella. 

 

Siitä edetään seksuaaliseen tunneyhteyteen: omien seksuaalisten tarpeiden tunnistamiseen ja sanoittamiseen, hyvään keskinäiseen seksipuheeseen ja omien rajojen tunnistamiseen. Myös seksistä kieltäytymisen on oltava mahdollista, ilman sitä ei ole turvallisuutta. Monia suhteita vaivaavan seksuaalisen haluttomuuden Syld näkee viestinä: haluttomuus suojaa ihmistä sellaiselta, mitä tämä ei halua kokea. Haluttomuus voi kertoa tunneyhteyden puutteesta ja tunneyhteyden rakentaminen voi olla keino korjata tilannetta. 

 

Lopulta päästään siihen tunneseksiin. “Tunneseksi on suhteen nautinnollista ja rakkaudellista voimaa, kunhan se on aitoa ja rehellistä niiden yksilöiden kesken, jotka sitä harjoittavat.” Syld käsittelee seksiä lempeydellä ja lämmöllä, rajoja kunnioittaen, mutta sopivasti tuhmuuteen ja rentouteen kannustaen. Kirjassa on hyviä harjoituksia sekä yksin että yhdessä tehtäväksi, niin peniksellisille kuin vulvallisille. Koska kyse on tunneyhteydestä ja aidosta läheisyydestä, harjoituksissa ei ole kyse tekniikoista, akrobatiasta tai kinkyilystä. Harjoituksissa paneudutaan tietoiseen katseeseen ja kosketukseen ja kokemuksen jakamiseen puhumalla. 

 

Tunneseksi on hieno kirja. Se on napakan mittainen ja sujuvasti kirjoitettu. Syldin kieli on enimmäkseen yksinkertaista ja käytännöllistä. Kirja on lämminhenkinen, avoin ja ymmärtäväinen; Syldin ohjeet ovat helposti lähestyttäviä. Kirjassa sivutaan seksin henkisiä ulottuvuuksia ja energioiden välittymistä, mutta jos nämä henkiset puolet tuntuvat vierailta, kirjassa on paljon aivan konkreettista tunne- ja tietoisuusasiaa, joka on sen tärkeintä antia. 

 

Vähän paritantran alkeita harrastaneena Syldin esittelemät tietoisen läsnäolon ja kosketuksen ja tunneyhteyden tavat ovat tulleet tutuiksi. Niiden ihanuutta voin siis suositella lämpimästi oman kokemuksen tukemana. Tunneseksi-kirja tarjoaakin hyviä keinoja päästä syvempään ja läheisempään tunneyhteyteen oman rakkaan kumppanin kanssa ja sikäli sitä voi suositella myös pareille, joilla ei ole erityisempiä ongelmia suhteessaan, mutta joita ajatus seksuaalisen suhteen syventämisestä miellyttää. 

 

Erityisen arvokkaaksi näen tämän kirjan niille miehille, joiden suhtautuminen seksiin on kovin suoritus- ja tavoitekeskeinen. Tunneseksi antaa paljon uusia näkökulmia tällaisessa tilanteessa. Samoin, jos suhdetta koettelee toisen osapuolen haluttomuus, Tunneseksi voi avata lukkoja (vaikeissa tilanteissa kannattaa toki suunnata pariterapiaan). Kuten Emily Nagoski on todennut: jos toinen ei halua seksiä, kannattaa miettiä, onko tarjolla oleva seksi haluamisen arvoista? Tunneseksi voi auttaa siinä. 

Juhlakirja by Vuokko Hurme

funny informative medium-paced

4.0

 

Ytimekkäästi, mutta vähän hankalasti haettavasti nimetty Juhlakirja jatkaa WSOY:n Timanttia tietoa -kirjasarjaa. Siinä julkaistaan lasten tietokirjoja lapsia todella kiinnostavista aiheista. Karkkia ja eläimiä käsittelevien kirjojen jatkoksi on nyt saatu juhlista kertova kirja. 

 

Värikkään ja kepeän lasten tietokirjan aiheena ovat erilaiset juhlat: niin yksityiset syntymä- ja nimipäiväjuhlat, kansalliset itsenäisyyspäivät kuin erilaiset vuotuisjuhlat. Pääpaino on suomalaisissa ja Suomesssa vietettävissä juhlissa, mutta kirjassa esitellään myös kiinnostavia juhlia eri puolilta maailmaa. Vuokko Hurme on koonnut kirjaan melkoisen juhlavan tietopaketin! 

 

Kirjassa on Mari Ahokoivun värikäs kuvitus, joka onkin täynnä juhlivia lapsihahmoja. Taitto on muutenkin eloisa ja isokokoinen kirja on houkuttelevan näköinen ja helposti luettava. Tekstiä on sopiva määrä. Kustantamon ikäsuositus on 7-vuotiaista alkaen ja alakoululaisille tätä itsekin tarjoaisin: pienimmille vanhempien kanssa luettavaksi ja isommille itse perehdyttäväksi. 

Pachinko-kuulat by Elisa Shua Dusapin

emotional reflective medium-paced

• Plot- or character-driven? Character
• Strong character development? No
• Loveable characters? Yes
• Diverse cast of characters? No
• Flaws of characters a main focus? Yes

4.0

Ranskalais-sveitsiläinen Elisa Shua Dusapin teki vaikutuksen esikoisteoksellaan Sokcho talvella, joka ilmestyi alun perin 2016 ja suomeksi vuonna 2023. Eteläkorealaiseen lomakohteeseen talvisesongin aikana sijoittunut pieni romaani vaikutti lukijat tunnelmallaan. Pari vuotta myöhemmin ilmestyi toinen romaani, joka on nyt ilmestynyt suomeksi nimellä Pachinko-kuulat. Tämäkin on melko tiivis romaani, jossa on korealais-sveitsiläis-ranskalaisia vaikutteita, vaikka tällä kertaa tapahtumat sijoittuvatkin Japaniin. Tämänkin teoksen on suomentanut Anu Partanen. 

 

Pachinko on japanilainen onnenpeli, jossa ryöppyävät metallikuulat tuottavat onnekkaille pelaajille palkintoja, jotka voi sitten epävirallisesti vaihtaa takaisin rahaksi. Kirjan korealaiskytkös tulee tästä luontevasti: valtaosa Japanin pachinko-halleista ovat zainichien eli Japanissa asuvien korealaisten omistuksessa. Niin tässäkin kirjassa: kirjan pientä itsenäistä pachinkohallia pyörittävät kertoja Clairen korealaistaustaiset isovanhemmat, jotka muuttivat Koreasta Japaniin pakoon Korean sotaa. 

 

Claire on ranskankielinen ja kasvanut Sveitsissä – kuten Dusapin itse – ja viettää kesää isovanhempiensa luona Tokiossa. Claire ei enää osaa oikein koreaa ja puhuu jotenkuten japania. Isovanhemmat taas eivät osaa ranskaa ja ovat erittäin haluttomia puhumaan japania. Niinpä Claire kommunikoi isovanhempiensa kanssa tönköllä englannilla. Clairen vierailun varsinainen tarkoitus on viedä isovanhemmat käymään Koreassa ensimmäistä kertaa lähtönsä jälkeen, mutta he ovat kovin haluttomia lähtemään. Siinä sivussa Claire käy muutamia kertoja opettamassa ranskaa Mieko-tytölle, joka asuu kahdestaan äitinsä kanssa. 

 

Pachinko-kuulissa ei tapahdu kovin paljon. Romaani kuvaa tietynlaista pysähtyneisyyttä ja jumiutuneisuutta. Isovanhemmat ovat kiinni pachinkohallissaan, eivätkä ole erityisemmin integroituneet japanilaiseen yhteiskuntaan. Clairen on vaikea ymmärtää isovanhempiaan ja näiden haluttomuutta lähteä matkaan, ja viestintä on muutenkin vaikeaa, kun yhteisen kielen löytäminen on työlästä. Muureja kulttuurien, kielten ja sukupolvien välillä riittää. Samalla elokuisen Tokion helle painaa päälle. 

 

“Kieli meillä vielä on jäljellä.”

Sanon japaniksi olevani pahoillani, että olen unohtanut sen. Jos äitini ei olisi lähtenyt, jos olisin syntynyt jossain muualla kuin Sveitsissä… Hän keskeyttää minut. Pyytää etten arvostelisi äitini valintoja. He pakenivat Koreasta, jotta hän voisi syntyä sodasta vapaassa maassa. Isoisä on aina inhonnut Shinya. Mutta äitini kasvoi aikuiseksi. Halusi lähteä pois, ja lähti. Mitä muuta he olisivat voineet tyttärelleen toivoa kuin että tämä saisi tehdä omat valintansa. 

Valohammas by Harry Salmenniemi

lighthearted reflective relaxing medium-paced

• Plot- or character-driven? Character
• Strong character development? No
• Loveable characters? Yes
• Diverse cast of characters? No
• Flaws of characters a main focus? No

4.0

Harry Salmenniemi jatkaa autofiktiivistä perhe-elämän kuvausta Varjotajunnan ja erityisesti Sydänhämärän jalanjäljissä. Kirja kuvaa lyhyen katkelman perhe-elämää Jyväskylässä kesällä kolmevuotiaan taaperon ja puolivuotiaan vauvan kanssa. Mitään ei erityisemmin tapahdu, huippukohtia ovat käynti puistossa ja vierailu museossa. 

 

Minua sekoitettiin pienellä lusikalla, joka mahtui kaikkiin paikkoihin: mikään ei ollut entisensä. 

 

Poikkeamana lapsiperheen elämästä kirjassa on mukana myös työillallinen Michelin-ravintolassa Helsingissä. Kohtaus on ilahduttavan omituinen ja epätodellisen oloinen, vaikka siinä onkin paljon konkreettista todellisuutta taustalla: nimeltä mainittuja henkilöitä, jotka ovat ihan oikeasti olleet mukana kirjahankkeessa, jota illallisella juhlistetaan. Silti kohtaus näyttäytyy kirjassa kuin unena perhearjen valvetodellisuuden keskellä. 

 

Salmenniemi kirjoittaa Sydänhämärästä tuttuun tapaan, jossa kerronta lipuu minä- ja hän-kertojan välillä hyvin sulavasti ja lähes huomaamattomasti. Siihen ei enää kiinnitä niin huomiota; se on toimiva ilmaisumuoto, joka vie tarkastelua milloin lähelle, milloin vähän etäämmäs. Dialogia kolmivuotiaan Joelin kanssa on todella paljon, loputtomia tarinoita ja outoja taaperovitsejä. 

 

Valohammas on hyvin tehty, vaikka se voisi karahtaa kiville monessa kohtaa. Usein metakirjallinen kirjan kirjoittamista käsittelevä fiktio on tavattoman puisevaa luettavaa, mutta tässä Salmenniemi onnistuu sulauttamaan nekin pohdiskelut ihan luontevaksi osaksi kirjaa. Lapsiperhe-elämän toisteisuus, mitääntapahtumattomuus ja junnaaminen samoissa rutiineissa on sen verran tehokkaasti juurruttava pohja romaanille, että lasta keinuttaessaan voi “ajatella takaumia, rytmiä, toistoa romaanien sisässä. Voin ajatella trilogiaa, jota yritän arvailla kohdalleen, voisiko sellaisen tehdä, kaiketi voisi, ei siinä olisi mitään järkeä. Kuvaus perhe-elämästä ja työelämästä, niin kuin ymmärtäisin siitä jotain.” 

 

Salmenniemen elämää sävyttää pohdiskelu siitä, mitä voisi olla. Jyväskylässä Keski-Suomen museossa käydessä hän kaipaa Roomaan. Miksi katsella ankeita ryijyjä, kun voisi nähdä gobeliineja ja mosaiikkeja ja sarkofageja. Ei voi vain ottaa ja lähteä – mutta eipä sitten toisaalta tahdokaan. 

 

“Pitäisi joskus saada kuvattua sellainen päivä, jossa ei tapahdu mitään erityistä”, Salmenniemi pohdiskelee, ja jatkaa: 

 

Perhe-elämän kuvaukset ovat yleensä huonoja. Ne ovat rankkoja. Ne hakevat draamaa, vaikka niissä pitäisi hakea harmaan aluetta, toistuvuutta, tasapainoa. Perhe-elämä on miellyttävämpää kuin kirjallisuuden ja elokuvien perusteella voisi luulla, paljon tasapainoisempaa. 

 

Näissä pyrkimyksessään hän on nyt onnistunut: Valohammas kuvaa juuri tällaista mitääntapahtumatonta arkea, ja tekee sen hyvin. Kirjassa on paljon tunnistettavaa ja yleistä ja seassa riittävästi omaperäistä. Perhe-elämä näyttäytyy toistona ja tasapainona, mitä se enimmäkseen onkin. Eipä tätäkään lajia määräänsä enempää jaksaisi lukea, mutta Valohampaan parinsadan sivun mitassa se toimii hienosti. 

Erehtymättömyydestä by Mikko Räty

challenging reflective medium-paced

4.0

Lavarunoilijana pitkään toiminut Mikko Räty debytoi Borealia-runokokoelmallaan vuonna 2022. Teos pääsi Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon ja Nihil Interitin runouspalkinnon ehdokkaaksi. Erehtymättömyydestä on Rädyn toinen kokoelma ja jatkaa edeltäjänsä jäljillä tunnistettavasti saman tekijän työnä. 

 

Borealian kielessä oli paljon luonnontieteellistä kerrostumaa, eläimiä ja luontoa tarkasteltuna luonnonfilosofisesta kuvakulmasta, kuin luonnontieteellisen museon käytävillä kulkien. Kevyesti tieteellinen sävy jatkuu Erehtymättömyydestä-kokoelman harvasanaisissa runoissa, samoin luontokuvasto. Runot putoavat kirjan sivuille aforistiseen tyyliin, väljää asettelua ja tilaa antavia sisennyksiä hyödyntäen. 

 

Suo hyväksyy kaikki tavat tulla haudatuksi. 

 

Kokoelma jakautuu seitsemään osioon, joista kuudes muodostuu yhdestä pitkästä, pääosin parisäkeinä vyöryvästä runosta. Tämä kokonaisuus on minulle kokoelman huippuhetki, joka piirtää kirjan sivuille luonnon ja ihmiskunnan keskinäisen verkoston sidoksia todella vetävällä tavalla. 

 

Pelkkää luontoa Erehtymättömyydestä ei ole. Se kulkee myös kaupungin kaduilla, pudottelee ajankohtaisia nimiä, pohdiskelee dieselin hinnan nousun seurauksia. Ilmastokriisi on läsnä näillä sivuilla. Toisaalta runot puhuttelevat myös lukijaa, sivuilla on ”sinä” ja sitä myöten ihmisten välisiä suhteita. 

 

Erehtymättömyydestä on kaunis kokoelma. Se ei ole erityisen suoraviivaista tai helppoa runoutta, mutta ei toisaalta tukahdu liian raskaisiin viittauksiin tai merkityksiin. Rädyn tekstistä on edelleen helppo nauttia. 

 

Ihminen ei juuri käsittele kuolemaa.

Kuolema ehdottaa lempeästi: Synny tähän. 

Saturnuksen renkaat - Pyhiinvaellus Englannissa by W.G. Sebald

informative reflective medium-paced

• Plot- or character-driven? N/A
• Strong character development? No
• Loveable characters? N/A
• Diverse cast of characters? No
• Flaws of characters a main focus? No

4.0

Kirjan yksityiskohtainen sisällysluettelo antaa jo kuvan siitä aiheiden kirjosta, jota Sebald teoksessaan käsittelee. Romaanista kyse on vain nimellisesti: jonkinlaisena kehyksenä Sebald vaeltelee East Anglian rapistuvilla seuduilla ja pohdiskelee siinä sivussa niitä näitä esseistiseen tyyliin.

Kutsuisiko tätä sitten ensyklopediseksi romaaniksi. Juonta ei ole, vain paljon sivistynyttä pohdiskelua. Aiheista löytyy niin Rembrandt’n ikuistama anatomianluento, Kongon kauheudet Joseph Conradin ja Roger Casementin kautta, toisen maailmansodan ilmasota, Kiinan keisarivallan viimeiset vaiheet ja Chateaubriandin varakreivin onneton rakkaus. Muun muassa!

Teoksella on taipumus ajaa lukijansa hakukoneiden äärelle hankkimaan lisätietoja. Hyvin viehättävä teos, ei ihme, että tätä pidetään arvossa.

Vihervaaran Anne by L.M. Montgomery

funny inspiring lighthearted fast-paced

• Plot- or character-driven? Character
• Strong character development? Yes
• Loveable characters? Yes
• Diverse cast of characters? No
• Flaws of characters a main focus? Yes

4.0

L. M. Montgomeryn kirjallinen tuotanto on minulle tuttua moninkin eri tavoin, mutta enpä ollut vielä itse lukenut. Uusi suomennos Montgomeryn vuonna 1908 ilmestyneestä esikoisteoksesta Anne of Green Gables herätti minunkin lukuhaluni. Alunperin kirja ilmestyi suomeksi vuonna 1920 Hilja Vesalan suomennoksena ja nykyään se tutuin lienee vuoden 1961 tarkistettu laitos. Tämä suomennos on lyhennelty, kirjasta on poistettu kaikenlaista moraalisesti kyseenalaista. Melissa Lambropoulos totesi vuonna 2022 kirjan käännöksiä vertailevassa gradussaan uudelleensuomennoksen olevan ”erittäin tervetullut” ja pitävänsä todennäköisenä uuden suomennoksen ilmestymistä. Pitkään ei tarvinnut odottaa, sillä loppuvuodesta 2024 Art House julkaisi Terhi Leskisen uuden suomennoksen nimellä Vihervaaran Anne. 

 

Nimi paljastaa jo ensimmäisen muutoksen: Vihervaaran Anna on nyt Anne. Muutos on looginen, mutta varmasti joitain lukijoita järkyttävä. Useimmat henkilöhahmot olivat ensimmäisessäkin suomennoksessa omilla nimillään, mutta Annesta oli tehty Anna. Se on sikälikin kummallinen muutos, että kirjassahan Annelle on nimenomaan tärkeää, että hänen nimensä on Anne e:llä, eikä pelkkä Ann. Suomennoksessa käytetyillä Annilla ja Annalla ei ole suurta sekoittumisen vaaraa. 1910-luvulla Anne oli kuitenkin vielä erittäin harvinainen nimi, sen sai alle kymmenen lasta vuodessa, kun taas Anna-nimen sai joka vuosi yli tuhat lasta. Oli syy muutokselle mikä tahansa, Anne on joka tapauksessa saanut nyt oman nimensä takaisin. 

 

Muutenkin uusi suomennos on selvästi aikaisempaa tarkempi ja täsmällisempi. Suomennoksessa on esimerkiksi merkillisiä muutoksia ruokavaliossa, kuten Lambropoulos gradussaan osoittaa. Kun Anne on ystävänsä Dianan perheen luona ”teeillallisella”, jossa alkutekstin mukaan tarjolla on ”fruit-cake and pound-cake and dough-nuts and two kinds of preserves”, Vesala on suomentanut tarjoomukset muotoon “ruodotonta ja nahatonta anjovista ja koviksi keitettyjä munia ja piparkakkuja ja kermaketta kahdenlaisen hillon kera” – vähän on aterian sävy muuttunut. Vuonna 1961 ateria muuttui muotoon “voileipiä ja hedelmäkakkua ja munkkeja ja keksejä kahdenlaisen hillon kera” ja nyt Leskinen on suomentanut sen alkutekstille uskollisesti “hedelmäkakkua ja kuivakakkua ja donitseja ja kahdenlaista hilloa”. Myös kirjallisia viittauksia on oiottu alkuperäiseen asuun. Siinä missä vuonna 1920 Ruby Gillis liikuttuu Shakespearen Macbethin säkeistä ja vuonna 1961 Matthew Arnoldin runosta, Leskinen on palauttanut liikutuksen aiheeksi alkuperäisen Henry Glassford Bellin runon. 

 

Entäs itse kirja sitten? Jutun juoni oli minulle tosiaan jo ennalta tuttu, siinä määrin huomattavasta klassikosta on kyse. Tapahtumat sijoittuvat Kanadaan Prinssi Edwardin saarelle, jossa Avonlean kylässä asuva sisaruskaksikko Marilla ja Matthew Cuthbert – kirja muuten panttaa melko pitkään tietoa että Cuthbertit ovat sisaruksia eivätkä aviopari – haluaa adoptoida orpopojan saadakseen Matthew’lle apua talon töihin. Asia annetaan tuttavan hoidettavaksi ja kas, orpopojan sijasta Cuthbertit saavat Annen, 11-vuotiaan tytön. Ensimmäinen ajatus on korjata virhe ja palauttaa lapsi, mutta jo vaunumatkalla rautatieasemalta kotiin Anne onnistuu hurmaamaan juron ja vähäpuheisen Matthew’n täysin runsaalla mielikuvituksellaan ja tauottomalla höpötyksellään. Marilla on vähän vaikeammin ylipuhuttava, mutta taipuu hänkin. 

 

Sen jälkeen kirja seuraa Annen vaiheita 11-vuotiaasta 16-vuotiaaksi. Kirjassa ei ole varsinaista yhtenäistä juonta, vaan se on irtonaisista episodeista koostuva kasvukertomus. Anne on hyväsydäminen ja hyväntahtoinen haaveilija, mutta myös kömpelö ja huoleton, joten kaikenlaisia kommelluksia riittää. Kaikki kuitenkin aina järjestyy parhain päin ja Anne on myös hyvä oppimaan virheistään. Aika kuluu vähän epätasaisesti: pääpaino on Annen alkuvaiheissa Avonleassa ja mitä pidemmälle kirja etenee, sitä isompia hyppäyksiä tapahtuu. Alunperin tarinan oli tarkoitus olla itsenäinen teos, mutta kustantaja L. C. Page & Co sai Montgomeryn jatkamaan sitä pitkäksi teossarjaksi. 

 

Vihervaaran Annen asema tyttökirjojen klassikkona on sementoitu, eikä suotta. Kirja on edelleen hurmaava teos, joka ei ole hankalasti vanhentunut. Se kuvaa yli sadan vuoden takaista aikaa ja on tietysti osin asenteiltaan vanhanaikainen, mutta siinä ei ole kohtia, jotka lapselle lukiessani hyppisin yli. Eiköhän tämä suosikkiteos löydä siis yhä uusia ystäviä. Minäkin viihdyin kirjan parissa mainiosti. Anne itse on toki ihastuttava, mutta Marilla Cuthbert on hänkin oivallinen: hapan vanhapiika pitää Annelle tiukkaa linjaa, on ankara ja kieltää, mutta sydämessään haluaa Annelle pelkkää hyvää. Sitä hyvyyttä vain ei sovi liiaksi näyttää. 

 

Terhi Leskisen uusi suomennos on alkuperäisteokselle uskollinen ja aikaisempaa lyhenneltyä suomennosta täsmällisempi. Toivonkin, että juuri se löytäisi mahdollisimman monien kirjan uusien lukijoiden käsiin vanhan ja suoraan sanottuna vanhentuneen suomennoksen sijaan. Odotan mielenkiinnolla, miten Art House toimii sarjan muiden kirjojen kanssa: niistä neljä on käännetty 1920-luvulla, viimeinen 1960-luvulla ja Montgomeryn 1930-luvulla sarjan aukkokohtien täydennykseksi kirjoittamat osat 2000-luvulla. Näitä tuoreimpia on tuskin syytä suomentaa uusiksi, mutta etenkin nuo 1920-luvun suomennokset kaipaavat varmasti uutta käännöstä. Toisaalta olisi mainiota saada koko sarja yhdenmukaisina uusina painoksina, päähenkilönä Anne eikä Anna. 

 

Toisaalta vanhan suomennosten ystävien ei tarvitse huolestua: teoksesta on otettu niin monia painoksia, että kirjoja löytyy varmasti. Viimeisin uusi painos Vesalan suomennoksesta on vuodelta 2022 ja kun Vesalan suomennoskin on jo riittävän vanha ollakseen tekijänoikeudesta vapaa, uusia painoksia tulee varmasti lisää. 

Venus ja minä by Emi Yagi

challenging reflective medium-paced

• Plot- or character-driven? Character
• Strong character development? Yes
• Loveable characters? Yes
• Diverse cast of characters? No
• Flaws of characters a main focus? Yes

3.5

Japanilaisen Emi Yagin esikoisromaani Tyhjyyspäiväkirja kuvasi kolmikymppistä japanilaista toimistotyötä tekevää naista, joka päätti heittäytyä raskaaksi saadakseen vähän armoa toimistotyön kuormituksista. Äitiyteen kuuluu kuitenkin kelpo annos suorittamista ja kirja sai loppuaan kohden vähän hämmentäviäkin käänteitä. 

 

Yagin toinen romaani Venus ja minä heittäytyy vielä oudommaksi. Pienoisromaanin mittaisessa tarinassa päähenkilönä on hiljainen ja syrjäänvetäytyvä varastotyöläinen Horauchi saa pienen sivutyön museosta. Hän tulee museoon joka maanantai kun se on suljettu ja keskustelee roomalaisen Venus-patsaan kanssa. Tähän tehtävään Horauchi sopii mainiosti, sillä hänellä on poikkeuksellisen hyvät keskustelutaidot latinaksi. Latinanopiskelusta Horauchi innostui kuultuaan YLEltä latinankielisiä uutisia ollessaan opiskelijavaihdossa Suomessa. Miten muutenkaan! 

 

Ei siinä vielä kaikki. Horauchi on tosiaan eristäytyvää sorttia (olenkohan koskaan lukenut japanilaista kirjaa, jossa olisi räiskyvä ja ulospäinsuuntautuva päähenkilö), joka työskentelee päivät pakastevarastossa noukkimassa tavaraa hyllyiltä ja viettää iltansa kotonaan syöden henkilökunta-alennuksella ostamiaan pakasteita. Hänellä on yllään keltainen sadetakki, joka hiostaa ja aiheuttaa ihottumaa, mutta jota ei voi koskaan riisua – se kun ei ole oikeastaan tavallaan fyysinen sadetakki, vaikka jollain tapaa onkin. 

 

Tämän kaiken valossa ei varsinaisesti yllätä, että japanilainen kustantaja on valinnut kirjan kansikuvaksi Rene Magritten surrealistisen The Difficult Crossings -maalauksen, jonka myös Otava on kanteen valinnut. Puhuvat patsaat ja ihmisiä muista eristävät enemmän tai vähemmän kuvitteelliset sadetakit on otettava sellaisenaan, Yagi ei niitä sen kummemmin selittele tai avaa. Venus ja minä -kirjan keskiössä on Horauchin ja Venus-patsaan välinen suhde ja miten yhteys rakkauden jumalatarta kuvaavaan patsaaseen Horan elämää ravistelee. 

 

Erikoisten tarinoiden ystäville Venus ja minä on mainion vähäeleinen herkkupala. Osin se jätti vähän ihmettelemään; ihan kaikkea en ymmärtänyt. Miksi esimerkiksi Horauchin harvoihin ihmiskontakteihin lukeutuva naapurin Seriko nieleskelee puhuessaan lähes kaikki u-kirjaimet? Se oli omituinen yksityiskohta, joka jäi vaivaamaan. Tarina on kuitenkin kokonaisuutena sen verran tiivis, että nämä oudot piirteet eivät pääse liiaksi vaivaamaan. Myöskään japanilaisuus itsessään ei nouse kirjassa sillä tavoin vieraannuttavaksi ominaisuudeksi kuin joissain muissa, enemmän japanilaisen yhteiskunnan kiemuroita kuvaavissa kirjoissa. 

 

Tyhjyyspäiväkirjan tavoin tämäkin kirja on Raisa Porrasmaan suomennos, jonka laatuun voi suhtautua luottavaisin mielin.