Lasitarha on melko tavallinen poliisidekkari, jossa voisi olla vähän enemmän jännitystä ja arvoituksellisuutta, sillä alussa todisteita tai vinkkejä ei ilmaannu sen enempää kuin juonenkäänteitäkään. Se on kuitenkin viihdyttävää luettavaa ja hetkellisesti myös oikeasti koukuttava, kun tutkintapuolella viimein alkaa tapahtua. Miinusta epäuskottavasta loppuratkaisusta, mutta plussaa masennuksen, yksinäisyden ja muiden tärkeiden aiheiden käsittelystä.
Pidin kovasti siitä, että inspiraatiota on ammennettu suomalaisesta mytologiasta, eivätkä yliluonnolliset hahmot olleet vain tavallisia haltioita, velhoja sun muita. Tätä olisi kuitenkin voinut olla lisää, sillä juoni on melko tyypillinen YA-fantasiakirjalle, eikä siinä ole yksittäisen kotitonttukohtauksen lisäksi juuri mitään erityisen mieleenpainuvaa. Hyvästä ideasta huolimatta toteutus jää muutenkin uupumaan, sillä kuvailu on paikoittain turhan yksipuolista ja latteaa. Toisaalta turhanpäiväistä selittelyä ei ole pitkästymiseen asti, koska kerronta etenee suoraviivaisesti ja määrätietoisesti
Suurin osa kirjan hahmoista teki minuun huonon ensivaikutelman, josta en päässyt yli senkään jälkeen, kun opin tuntemaan hahmot paremmin. Esimerkiksi Virve ei kunnioita alussa Pinjan rajoja ex-poikaystävän suhteen, ja hänen "oikukas" suhteensa luontoon tuntuu lähinnä performatiiviselta selityksestä huolimatta. Henkilökehitystä ei juurikaan tapahdu, ja hahmojen reaktiot ja suhteiden kehitys tuntuvat paikoittain epärealistisilta. Plussaa kuitenkin siitä, että Helminen on päättänyt kirjoittaa kahden naisen välisestä suhteesta ja jopa vitsailla ennakkoluuloisuuden typeryydestä.
Raybearer definitely exceeded all the expectations I have for YA literature, especially when it comes to uniqueness and depth. Both the magic system and the world were detailed and vividly present in every aspect of the book without feeling overwhelming or confusing. The plot was fresh and had nice twists, and the storytelling flowed smoothly throughout the novel.
Alongside the worldbuilding, I was most amazed by the characters. Tarisai is one of the best protagonists’ I’ve ever read, and she may just be my favorite female MC of all times. She’s intelligent, strong-willed and overall a very likable character with meaningful background and development. Similarly, the villains/antagonists were realistic and complex. I just wish the author had spent a little more time on some of the relationships and side characters, as I didn't learn to care for (or keep track of) all of them.