msaari's reviews
2280 reviews

Tappio tai kuolema by Tuukka Sandström

Go to review page

reflective medium-paced

4.0

Tuukka Sandström on minulle kirjoittajana tuntematon; selvittelyllä käy ilmi, että hän on pientä Idiootti-kustantamoa pyörittävä kirjailija, kääntäjä ja kustannustoimittaja, joka on erikoistunut kustantamossaan erityisesti venäläiseen kirjallisuuteen. Nelikymppinen – minun ikäiseni – Sandström käsittelee esseissään populaarikulttuuria. Mikseipä ikätoverini kirjoittamat kulttuuriesseet kiinnostaisi! 
 
Tappio tai kuolema on kompakti kokoelma, kahdeksan esseetä. Niissä käsitellään Karate Kidiä, ressentimenttiä ja Joker-elokuvaa, Game of Thronesia, Iida Rauman Hävitystä, n-sanaa, David Bowien kuolemaa ja Blackstar-albumia, tekoälyä ja Knausgårdia sekä voittamista ja tappiota judon kontekstissa. Kuten genreen kuuluu, esseet ponnistavat vahvasti Sandströmin omasta taustasta, jossa ydinkokemuksiin kuuluu koulukiusatuksi tuleminen ja judoharrastus. 
 
Sandström luonnehtii makuaan huonoksi ja kertoo olevansa kiinnostunut epäonnistumisista. Karamazovin veljeksiä enemmän ajatuksia herättää Karate Kid. Epäilemättä Sandströmin sukupolvelle jälkimmäinen onkin relevantimpi ja paremmin tunnettu viittaus kuin venäläinen klassikkokirjallisuus. Lukeutuu se minullekin niiden parhaiten lapsuudesta mieleen jääneiden elokuvien joukkoon. 
 
Taide kertoo aina todellisesta maailmasta, myös se viihteeksi kutsuttu, rahanahneena pidetty muoto. Silloinkin kun taidetta sanotaan eskapistiseksi, se pakenemisellaan paljastaa jotain siitä, mitä yritämme paeta. Siksi taideteoksen epäonnistuminen on usein kiinnostavampaa kuin onnistuminen. 
 
Karate Kid kytkeytyy tietysti koulukiusaamiseen. Se, ja jatkoksi ilmestynyt Cobra Kai -tv-sarja, väittävät, että tiettyjä ongelmia ei voi ratkaista muuten kuin väkivallalla. Tämä on yleisesti tuhoisa ajatus, eikä päde modernissa hyvinvointiyhteiskunnassa – paitsi lasten maailmassa, väittää Sandström. Kymmenvuotiaana Karate Kid näyttäytyi ratkaisuna kiusaamiseen. Pasifistiäiti ei päästänyt Sandströmiä karatetunneille, mutta judo onnistui. Kuulemma auttoi: “Minun ei tarvinnut juuri tapella, turvautua vastaväkivaltaan. Kiusaajilleni riitti pelkkä tieto siitä, että tarpeen vaatiessa kykenin.” 
 
Omasta kokemuksestani voin tosin sanoa, ettei tämä mikään automaattinen ratkaisu kiusatuksi tulemiseen ole, vaan ongelman ratkeaminen vaatii jotain muutakin kuin vain itsepuolustustunneilla käymistä. Mitä se Sandströmin kohdalla oli, en osaa näiden esseiden valossa sanoa. 
 
Sandström käsittelee Iida Rauman Hävitys-kirjaa perusteellisesti. Sandström näkee palkitussa ja kehutussa teoksessa ongelmia. “Hävitys ei anna anteeksi ja pitää loppuun saakka kiinni uhriudesta, ja kenties juuri siksi se lopulta takertuu ja tukehtuu vihan symmetriaan.” Romaani yhtä aikaa vastustaa hierarkioita ja toiseuttamista, mutta samaan aikaan pystyttää omia hierarkioitaan ja toiseuttaa erityisesti romaanin pääpahista, opettaja Anna-Maijaa. Minua ei lopulta juurikaan kiinnosta Hävityksen tosipohjaisuus tai mahdollinen kostomentaliteetti, mutta on Sandströmillä tässä kieltämättä pointtinsa. 
 
Populaarikulttuuriesseiden ystäville Tappio tai kuolema tarjoaa oikein kelpo paketin luettavaa ja pureskeltavaa, varsinkin jos koulukiusaamisteema ei tunnu jo läpikotaisin loppuun käsitellyltä. 
Puhe eläinten puolesta by Elisa Aaltola

Go to review page

challenging dark informative medium-paced

4.0

Tähän kirjaan tarttuminen vei aikansa; jouduin palauttamaan sen kirjastoonkin ja lainaamaan uudestaan. Tiedän kyllä, miksi välttelin lukemista. Halusin vältellä häpeää, syyllisyyttä ja oman tekopyhyyteni paljastumista. Elisa Aaltola kirjoittaa siitä, millä tavalla eläimistä puhumme, miten eläimiin liittyvät sanavalinnat ohjaavat asenteita ja suhtautumista eläimiä kohtaan. 
 
Alussa oli sana. Sana ei ollut Jumalan vaan ihmisen luoma. Se muuttui lihaksi, valutti verta, oikeutti väkivaltaa ja tyhjensi luontoa elämästä. Siksi sanaa oli tutkittava – ja siksi se oli korvattava uudella tavalla puhua, kuunnella ja vaieta. 
 
Puhe eläinten puolesta -kirjan esseet pursuavat väkivaltaa, traumoja, kärsimystä. Ne ovat kuitenkin kokemuksia, joista ei puhuta. Kun uutisoidaan metsäpalosta, voidaan kertoa viiden kuolleen. Viiden ihmisen, niin, mutta entä kaikki metsän eläimet? Hekö selviytyivät kuin ihmeen kaupalla raivoisasta metsäpalosta, vai eikö heitä lasketa? Eikä tietenkään lasketa, koska eläimethän eivät ylipäänsä tunnu kuolevan (poislukien lemmikit ja jotkut muut harvat yksilön aseman saavuttaneet eläimet). Tuotantoeläimiä ei tapeta, saati murhata; heidät ”poistetaan”. Suurten määrien tehotuotannossa eläimet näyttäytyvät loputtomina ja yhtenäisenä kokonaisuutena. 
 
Aaltola liittyy sisältövaroituksia vastaan puhuvaan joukkoon. “Epämiellyttävien tuteiden välttely [on] kammottava virhe”, Aaltola toteaa, ja jatkaa, että on toki järkevää itsesuojelua olla altistamatta itseään loputtomasti puheelle muiden ahdingosta, mutta väistelemällä kokonaan negatiivisia ja epämukavia tunteita, tulee väistelleeksi myös niiden kantamia varoituksia ja viestejä. Sulkemalla silmänsä ja korvansa eläinten kaltoinkohtelulta tulee mahdollistaneeksi sen jatkamisen. Todellisuudesta muodostuu yksipuolinen kuva, jos epämukavista asioista kertovat vaiennetaan. Tiedän kyllä, ketkä haluaisivat hiljentää Aaltolan ja olisivat hyvin tyytyväisiä, jos hänen nostattamiaan ikäviä tunteita ei kenenkään tarvitsisi enää kokea. 
 
Ikäviä tunteita Puhe eläinten puolesta nimittäin herättää. Loogiset argumentit ovat eläinten puolella: minusta on kiistatta selvää, että on väärin tuottaa eläimille kärsimystä. On väärin tuottaa uusia eläinyksilöitä vain siksi, että niitäkin voi piinata lihantuotannon vuoksi. Siitä huolimatta ostan itsekin jauhelihapaketteja, kananmunia ja maitotuotteita. Se on raskas kokemus, ja toki sen on syytäkin olla. Ei tuotantoeläimilläkään helppoa ole. 
 
Aaltola on tärkeä. On hyvä, että joku kirjoittaa nämä asiat ja hahmottelee mahdollisuuksia käyttää kieltä toisella tavalla, joka olisi ymmärtäväisempi ja ystävällisempi toisenlajisia kohtaan. Hyvä, että joku puhuu eläinten puolesta. Se, miten raivokkaasti Aaltolaa vastustetaan, kertoo omaa kieltään tämän työn tarpeellisuudesta. 
 
En siis halua kritisoida kielen käyttöä vaan sille annettua ylivaltaa. Kielestä ei tarvitse, tule tai edes voi päästää irti, mutta sen ensisijaisuutta on paikoittain arvioitava uudelleen. Tämä ei tarkoita kielen hylkäämistä vaan myös ei-kielellisen tunnistamista. 
Kuningatar Mab by Emilia Karjula

Go to review page

challenging mysterious medium-paced
  • Plot- or character-driven? Character
  • Strong character development? No
  • Loveable characters? It's complicated
  • Diverse cast of characters? No
  • Flaws of characters a main focus? It's complicated

3.5

Kuningatar Mab on Shakespearen Romeossa ja Juliassa esiintyvä ”keijujen kätilö”, nukkujille kepposia tekevä miniatyyrikokoinen olento, joka on sittemmin esiintynyt monessa asussa ja muodossa muissa teoksissa, usein keijujen kuningattarena. Sellaisessa roolissa Mab esiintyy Emilia Karjulan esikoisromaanissakin, jossa päähenkilö Julia – tietenkin Julia – kohtaa kiehtovan miehen, Paulin, ja alkaa rakentaa tämän kanssa suhdetta. Sitten mukaan kuvioihin tulee keijujen kuningatar Mab, joka lumoaa Julian ja saa aikaan monimutkaisen kolmiodraaman. 
 
Takakansi lupaa ”surrealistista chick litiä” ja ”hurmaavan intertekstuaalisen herkkupalan”. Tällaiset myyntipuheet ovat omiaan herättämään mielenkiintoa. Ihan tavallisinta ja kepeintä viihdekirjallisuutta Kuningatar Mab ei tosiaan ole, sen verran sankasti se Shakespearen suuntaan viittailee. Julia on kirjallisuudentutkija, jonka väitöskirjan aiheena ovat Shakespearen keijut, erityisesti Juhannusyön unessa. Tämähän on aihe, josta itse tiedän kovin vähän, ja koin tietämättömyyteni hieman esteeksi täysipainoiselle Kuningatar Mabista nauttimiselle. 
 
Julian suhde Pauliin saa alkunsa Pyyhenaisen syntymäpäivillä, jonne Julia menee ystävänsä kanssa kuokkimaan. Ulkomaalainen, vähän vanhempi Paul vaikuttaa kiehtovalta, mutta hän seurustelee Pyyhenaisen kanssa. Myöhemmän kohtaamisen jälkeen Paul kuitenkin päätyy sänkyyn ja suhteeseen Julian kanssa; suhteeseen, jota värittää tieto Paulin muista naisista. Mutta ehkä Paul jättää Pyyhenaisen Julian vuoksi? 
 
Julian näkökulmasta kerrottujen lukujen ohella kuullaan Mabin ääntä. Juliakin ennakoi tapahtumia ja kertoo tarinaa jälkeenpäin, jälkiviisaudella. Väliin huomauttelee ylimielinen, itsetietoinen Mab: “Tämä on minun kertomukseni ja minun nimeni on tärkein nimi, jonka milloinkaan kuulet”. Mab kommentoi Julian kertomaa, muistelee menneitä keijujen maailman tapahtumia ja valottaa omia motivaatioitaan, joiden yhteys Julian kertomukseen valkenee lukijalle pikkuhiljaa. 
 
Mikään ei ollut kuin ennen, mutta älkää nyt käsittäkö väärin. En minä heitä kaipaa. En kaipaa heistä kumpaakaan, enkä haluaisi elää heitä uudelleen. Joka tapauksessa he molemmat, Paul ja Mab, ovat hävinneet kuin olisin keksinyt heidät, kuvitellut elämän heidän kanssaan ja vasta sitten havahtunut huomaamaan, ettei heitä koskaan ollut olemassa. 
 
Kuningatar Mab on omituinen tarina. Se selvästi ylittää ja ohittaa todellisuuden rajoja monessa kohtaa. Keijujen maailma vuotaa kiehtovalla tavalla ihmisten maailman puolelle ja sotkeutuu Julian elämään. Millaista on tulla keijujen maailman koskettamaksi? Enemmän arkitodellisuuden puolella kirjassa tarkastellaan rakastumista ja haluamista ja suhteisiin liittyvää vallankäyttöä. Keijuteema hieman etäännytti ja koin, että intertekstuaalisuudesta jäi vähän turhan iso siivu tajuamatta, kun Shakespearen keijut ovat kovin pintapuolisesti tuttuja. Sitä maailmaa paremmin ymmärtävälle Kuningatar Mab auennee paremmin. Tiiviinä ja nopealukuisena maltoin kuitenkin lukea tämän kummallisen kolmiodraaman loppuun, eli liian omituinen ja raskas se ei ollut. 
Matkaopas uhanalaiseen luontoon by Tom Jackson

Go to review page

informative medium-paced

4.0

Matkaopas-sarjassa julkaistaan isoja ja värikkäitä lasten tietokirjoja. Niistä suurimman osan on kirjoittanut Tom Jackson. Kuvittajat ovat vaihdelleet matkan varrella. Suomeksi sarjaa on julkaissut Mäkelä. Uusimmassa osassa Sam Caldwellin kuvituksen siivittämänä tutustutaan uhanalaisiin eläimiin. 
 
Kirja alkaa johdannolla: mikä on eläinlaji, miksi jotkut lajit ovat uhanalaisia, mitä uhanalaisuus tarkoittaa. Tällaisiin peruskysymyksiin kirja tarjoaa yksinkertaiset ja ytimekkäät vastaukset. Sen jälkeen kirja lähtee maailmanympärimatkalle. Jokainen aukeama esittelee yhden alueen maailmasta, kertoo sillä alueella elävistä uhanalaisista eläimistä ja alueen erityisolosuhteista. Jokaiselta alueelta nostetaan isoimmin esiin yksi laji. 
 
Ensimmäisenä esitellään Keski-Aasian arot, jossa tärkein laji on saiga. Sivuhuomioina kerrotaan harvinaisista villeistä kaksikyttyräisistä kameleista ja yllättävästi äärimmäisen uhanalaisista hamstereista. Alueesta kerrotaan muuten, että vaikka Keski-Aasian arot ovat valtava alue, siellä ei silti ole riittävästi tilaa eläimille, koska aluetta on otettu käyttöön viljelysmaaksi ja karjan laiduntamiseen, ja villieläimiä tappavat maanviljelijät ja salametsästäjät. 
 
Kaikkiaan eri alueita esitellään 25, joten kirja käy läpi hyvin laajan valikoiman uhanalaisia eläimiä. Lopuksi esitellään joitakin sukupuuttoon jo kuolleita eläimiä ja kerrotaan luonnonsuojelun hyväksi tehtävistä toimenpiteistä. Kirja on hyvin opettavainen ja täynnä mielenkiintoista tietoa erilaisista eläimistä. Luonnosta ja eläimistä kiinnostuneille lapsille tässä riittää runsaasti luettavaa. Sanna Kangasluoman suomennos on sujuvaa tekstiä. Caldwellin eläimet ovat värikkäitä ja tunnistettavia. Useimmilla aukeamilla on myös valokuva. Olisin toivonut siinä yhdenmukaisuutta: nämäkin kuvat olisivat aivan hyvin voineet olla piirroksia. 

---


The "Atlas" series offers large, vibrant children's non-fiction books primarily authored by Tom Jackson, with illustrations varying across editions. In the latest instalment, illustrated by Sam Caldwell, readers delve into the world of endangered animals. The book begins by addressing fundamental questions about species and endangerment, providing straightforward answers.

Taking readers on a global journey, each spread explores a different region and its endangered inhabitants, highlighting one major species per area. For instance, the Central Asian steppes feature the saiga antelope as a focal point, alongside mentions of other rare creatures like wild Bactrian camels and critically endangered hamsters. Despite the vastness of these regions, human activities such as agriculture and poaching threaten wildlife populations.

Overall, the book covers 25 diverse regions, offering a comprehensive overview of endangered species worldwide. It concludes by discussing extinct animals and conservation efforts. With engaging illustrations by Caldwell and a fluent translation by Sanna Kangasluoma, the book provides an educational and captivating read for children curious about nature and wildlife.
Huippuhyvä päivä by Kotryna Zylė

Go to review page

funny inspiring fast-paced
  • Plot- or character-driven? Character
  • Strong character development? No
  • Loveable characters? Yes
  • Diverse cast of characters? No
  • Flaws of characters a main focus? No

4.0

Kerrostalon kahdeksannessa kerroksessa asuu Elsa, joka kasvattaa tomaatteja ja kerää tulitikkurasioihin muistoja hyvistä päivistä. Neljännessä kerroksessa asuu Tiitus, joka suunnittelee raketteja ja viettää aikaa lemmikkikilpikonnansa kanssa. Mutta mitä ystävykset tekevät, kun kohdalle sattuu huono päivä? Saisiko sen jollain tapaa käännettyä hyväksi, jopa huippuhyväksi päiväksi? 
 
Liettualaisten Kotryna Zylėn ja Inga Dagilėn kuvakirja on poikittain luettava kirja, jossa aukeaman toisella sivulla on aina Elsan näkökulma ja toisella Tiituksen. Elsa on tietysti ylemmällä sivulla, asuuhan hän kerrostalossa ylemmässä kerroksessa. Dagilėn kuvituksessa on paljon pahvinruskeita sävyjä, sillä kuvitustekniikka perustuu pahviaskarteluihin ja piirustuksilla täydennettyihin oikeisiin esineisiin. Lopputulos on hurmaava ja täynnä kiinnostavia yksityiskohtia perehdyttäväksi. 
 
Zylėn kirjoittama ja Urtė Liepuoniūtėn suomentama tarina on sympaattinen. Huippuhyvä päivä on mielikuvituksen juhlaa. Se kertoo, miten huonokin päivä voi luovuuden ja ystävyyden voimalla kääntyä hyväksi. Huippuhyvä päivä on ihana hyvän tuulen lastenkirja, jota on ilo suositella lapsiperheissä luettavaksi. 
Hillasuolla kaikki on toisin by Kati Saonegin, Niina Kivilä

Go to review page

emotional reflective medium-paced

4.0

Tämä kiinnostavaksi osoittautunut teos meinasi mennä vallan ohi, mutta sain onneksi suosituksen luotettavalta taholta. Kirjan kirjoittajat ovat kaksi ystävystä, joiden ystävyyden kulmakiveksi on noussut jokavuotinen hillanpoimintamatka Itä-Lapin soille. Suolla on mahdollista avautua asioista, jotka ”hävettävät, hankaavat tai riemastuttavat”. Tuloksena on monipuolinen esseekokoelma, jonka tekstit ponnistavat lappilaisesta suoluonnosta moniin suuntiin. 
 
Esseet lähtevät perusteista. Miten suo ja Lappi näyttäytyvät suomalaisessa mytologiassa ja Kalevalassa? Millainen kasvi ystävysten himoitsema hilla oikeastaan on? Näiden peruskysymysten äärellä ei kuitenkaan viivähdetä pitkään. Näkökulma laajenee. Suot ovat Suomen luonnon perustaa, mutta harvaa luontotyyppiä on Suomessa niin paljon vihattu ja väheksytty kuin suota – ja hävitetty, sillä soitahan on Suomessa ojitettu aivan ennätystahtia. Kymmenet tuhannet kilometrit ojia ovat valuttaneet suot kuiviksi. 
 
Karhun kohtaaminen vie Kati Saoneginin sukujuuriensa äärelle. Sukunimi on jäänyt suomentamatta ja viittaa Venäjälle: suku on Petsamosta kotoisin. Ukin äiti taas paljastuu yllättäen kolttasaamelaiseksi ja ukki siten puoliksi koltaksi. Tästä saadaan hyvä syy käsitellä toisaalta saamelaisuutta, toisaalta Suomen osana jonkun aikaa ollutta ja sitten menetettyä Petsamoa. 
 
Suolla päästään isojen asioiden äärelle. Saoneginin ”Kun taiat eivät tepsi” on voimakas teksti, lapsettomuuden kipua käsittelevä kirjoitus siitä, miten pyhän kokemus, halu uskoa taikoihin ja enteisiin törmäävät realiteetteihin ja rationaaliseen maailmankuvaan. Niina Kivilä taas kirjoittaa ”Ovi lukkoon”-esseessään omasta hillahulluudestaan ja äitinsä mielisairaudesta. Siitä, miltä tuntui, kun eno soitti ja kertoi äidin siskon menehtyneen. Pitäisi äidin nimissä saada hautajaisiin kukkavihko. Tästä tädistä Kivilä ei ole koskaan ennen kuullut, sillä täti suljettiin laitokseen loppuelämäkseen jo lapsena, ja vaiettiin tyystin. Kuolemakin sopii hienosti suolla käsiteltäväksi. 
 
Hillasuolla kaikki on toisin on hieno esseekokoelma, joka nousee kosteista hetteiköistä upeaan kukoistukseen. Tällä hillasuolla ei tarvitse katsella raakileita, sato on Itä-Lapin kesän auringonpaisteen huolella kypsyttämää. 
Sydänhämärä by Harry Salmenniemi

Go to review page

emotional reflective medium-paced
  • Plot- or character-driven? A mix
  • Strong character development? No
  • Loveable characters? Yes
  • Diverse cast of characters? No
  • Flaws of characters a main focus? No

4.0

Runoilijana paremmin tunnettu Harry Salmenniemi debytoi romaanikirjailijana vuonna 2022 autofiktiivisellä Varjotajunta-romaanilla. Yhdenpäivänromaani kuvasi tarkasti havainnoiden kirjailija Salmenniemen käyntiä Helsingissä haastateltavana ja kotimatkaa kohti Jyväskylää. Sydänhämärä jatkaa samaa yksityiskohtaisesti tarkastelevaa tyyliä, mutta nyt aihe on vakavampi. Varjotajunta oli paikoin hilpeä, jos myöskin avoin ja haavoittuvainen. 
 
Sydänhämärä kertoo lyhyestä, mutta ravistelevasta ajanjaksosta kirjailija Salmenniemen elämässä. On joulunalusaika, Salmenniemen puoliso Maria on viimeisillään raskaana ja hänen 2,5-vuotiaalle taaperolleen Joelille puhkeaa ykköstyypin diabetes. Diabeteksen puhkeamisesta seuraa viikon mittainen sairaalajakso, jonka aikana lapsi palautetaan kuntoon pikaisella teho-osastovierailulla ja sen jälkeen opetellaan sairauden hoitoa. Kaikesta tästä seuraa huolta ja kaaosta, valvomista ja loputonta uupumusta. 
 
Elämä on kuin hellepäivä jossakin etelässä, kun kaikkialla on plataaneja, palmuja ja kaktuksia ja niin kirkasta vettä, että se tekee voimattomaksi. 
 
Kerronta lipuu jatkuvasti seilaten hän- ja minäkertojan välillä, ikään kuin tapahtumia tarkasteltaisiin limittäin sisältä ja ulkoa. On tapahtumien kuvausta ja toisaalta tiukkaa pureutumista tuntemuksiin ja ajatuksiin. Tyyli toimii hyvin ja Sydänhämärää on miellyttävää ja kiinnostavaa lukea, vaikka sitä alkuun vähän vieroksuinkin aiheen mahdollisen raskauden vuoksi. Onhan tämä raskas, mutta mukana on myös kepeyttä ja huumorin välähdyksiä. 
 
Pidin Salmenniemen tavasta kirjoittaa perhe-elämästä, isyydestä ja mieheydestä jo Varjotajunnassa. Sydänhämärä jatkaa samaa. Salmenniemi on paikoin aivan toistaitoinen ja hukassa, toisinaan taas iloitsee kun osaa pistää lääkkeen ja saa asioita aikaiseksi. Salmenniemi näyttäytyy elitistisenä kulttuuri-ihmisenä, jolla on kirjahyllyssä erikseen kohta japanilaiselle modernismille. Toisaalta hän on huolehtivainen ja täysipainoinen perheenisä, joka häärää keittiössä, huolehtii tiskeistä ja pyykeistä, vaihtaa vaippoja ja viettää yönsä murehtien ja kantaen huolta. 
 
Samastun, vaikka omaa kokemusta lapsen vakavasta sairastumisesta ei olekaan; huolta toki on vuosien varrella ollut. Nyt kun omalta kohdalta pienten lasten kanssa eläminen on takana, Salmenniemen kuvaama perhe-elämä tuntuu todella uuvuttavalta jo lukea. Voimia on onneksi riittänyt tapahtumien muistiinmerkitsemiseen ja kirjoittamiseen kirjaksi. Hieno kirja, odotan mielenkiinnolla jatkuuko Salmenniemen autofiktiivinen sarja. 

Expand filter menu Content Warnings
Ilmaan uurtuva by Kristiina Wallin

Go to review page

reflective medium-paced
  • Plot- or character-driven? N/A
  • Strong character development? N/A
  • Loveable characters? N/A
  • Diverse cast of characters? N/A
  • Flaws of characters a main focus? N/A

4.0

Kristiina Wallin on jo parikymmentä vuotta sitten esikoisensa julkaissut runoilija, joka on julkaissut runokokoelmia tasaisesti muutaman vuoden välein, pari kirjeteosta ja yhden romaaninkin. Minulle tämä seitsemäs runokokoelma Ilmaan uurtuva on nyt ensimmäinen tuttavuus Wallinin tuotantoon. 
 
Kokoelman takakansi lupaa ”haipuvia teräväpiirtokuvia sumusta, lehtivihreästä, kielestä ja ajasta”, teoksen avaava ja ensimmäistä varsinaista osiota edeltävä runo taas ”saniaismusiikkia” ja “käpyjen ja kaarnan arkkitehtuuria”. Vahvasti luontoaiheiden parissa siis ollaan, kuten ensimmäisen osion ”Lingvistinen ehdotus” -runotkin linjaavat: “Tavoitella kieltä, joka asettuu samaan sukuun lintujen kielen kanssa.” 
 
Näitä ensimmäisen osan runoja voi hyvin lukea posthumanistisesti; mitä kaikkea on mahdollista, kun tarkastellaan ihmistä laajemmin kieltä ja arkkitehtuuria. Paljon! Asioita voi yrittää ymmärtää määrittämättä niitä liian tiukasti. 
 
Kirjoituksen tai puheen kääntöpuolella on toisin havaitsemisen mahdollisuus, aavistus erillisyyden purkautumisesta esim. sateen lehvästöliike: kasvillisuuden nahkea ja sitkeä kuituisuus. 
 
Kokoelman toisen ja kolmannen osion alaviitteillä varustetut runotkin miellyttävät. Alaviite on aina ilo, ja Wallin käyttää niitä hyvin rikastamaan runoja. Näissäkin runoissa pohdiskellaan paljon kielen merkkijärjestelmän laajentamista. “Ei minua kiinnosta tarina, vaan halkeama / joka syntyy, kun todellisuus pakotetaan kieleksi”, Wallin kirjoittaa. 
 
Kokoelman lopettava runo on ilahduttava ja koskettava purkaus. On hienoa, että hellyys ja toivo ovat viimeiset soinnut, jotka tästä kokoelmasta jäävät soimaan, myöntyminen tarvitsevuudelle, toista kohtaan ajattelemiselle ja vanhenemiselle. Miten erinomainen lopetus. 
 
kimalaisen jälki ilmassa tai iholla, uurtuva. 
Poikkeama by Hervé Le Tellier

Go to review page

mysterious medium-paced
  • Plot- or character-driven? A mix
  • Strong character development? It's complicated
  • Loveable characters? It's complicated
  • Diverse cast of characters? No
  • Flaws of characters a main focus? No

4.0

Ranskalainen Hervé Le Tellier on mahdollisen kirjallisuuden seuran Oulipon puheenjohtaja. Oulipo viittaa vahvasti kokeelliseen kirjallisuuteen ja sinne on kallellaan myös Poikkeama. Loivasti tosin, mitään erityisen kokeellista kirjallisuutta tämä teos ei ole, mutta iskee silmää moneen suuntaan. Tampereen kirjastoissa Poikkeama on luokiteltu tieteiskirjallisuudeksi, mutta genrekirjallisuutta pelkäävien ei kannata pelätä: tämä on hyvin loivasti scifiä, siinä määrin vähän, että teos onnistui voittamaan huomattavan ranskalaisen Goncourt-kirjallisuuspalkinnon. 
 
Tarinan perusidea on yksinkertainen: Air Francen maaliskuinen lento Pariisista New Yorkiin joutuu matkalla kovaan turbulenssiin ja myrskyyn. Kone selviää myrskyn läpi, mutta kun se lopulta laskeutuu viallisena Yhdysvaltojen maaperälle, ollaan kesäkuussa ja kone laskeutuu itse asiasssa toista kertaa. Se nimittäin laskeutui jo maaliskuussa tavalliseen tapaan ja lennon matkustajat ovat jatkaneet elämäänsä. Nyt heidät on monistettu. Mitä on tapahtunut ja miksi? Miten ongelma ratkaistaan? Jälkimmäisen lennon matkustajat pidetään tietysti lukkojen takana ja tiedustelupalvelu alkaa pikavauhtia haalia kokoon matkustajien toisia kappaleita. 
 
Kirjan alku on todella houkutteleva. Lähtöajatus on mieltäkutkuttava ja tapa, jolla Le Tellier tarinaa kuljettaa kertoen luku kerrallaan eri henkilöiden näkökulmista on toimiva. Lukujen välillä tyyli vaihtuu, ja tässä näkyy vähän se kokeellisuus, kun eri luvut edustavat vähän erilaisia kirjallisuudenlajeja, kuitenkin varsin  maltillisesti. Juonen yksityiskohtien avautuminen vähän kerrassaan toimii hienosti. 
 
Valitettavasti kaikki ei ihan yhtä hyvin kanna loppuun asti. Pidin lopetuksesta, mutta välissä on vähän sellaista tylsää asioiden paketoimista. Kokonaisuus on kuitenkin myönteinen, vaikka teokseen mahtuu myös kelpo annos setämiesmäisyyttä. Naisen seksuaalisuuden kuvaus on suoraan jostain miehisestä seksifantasiasta. Siitä huolimatta teos jättää positiivisen vaikutelman ja on hyvä, että tällaista vähän omituisempaa kirjallisuutta julkaistaan. Suomennos on Lotta Toivasen totuttua laatutyötä, ranskalaisten kirjojen kohdalla tietää voivansa luottaa Toivasen kädenjälkeen. 

---

The French author Hervé Le Tellier, president of the Oulipo, an experimental literature society, presents a novel titled "L'Anomalie". While not overtly experimental, it nods to various directions in literature. Despite being classified as science fiction by Tampere libraries, it leans lightly into the genre, winning the prestigious French Goncourt literary prize.

The basic premise revolves around a March flight from Paris to New York experiencing turbulence and a storm, only to land faulty on U.S. soil in June, discovering they've duplicated. The narrative unfolds through different perspectives, with chapters adopting various literary styles moderately. While the beginning captivates with its intriguing premise and gradual revelation of details, the middle section feels somewhat tedious in tying loose ends. Nonetheless, the overall impression is positive, despite some stereotypical portrayals of sexuality. The translation by Lotta Toivanen maintains its usual quality, ensuring reliability with French literature translations.
Kärhi by Reetta Pekkanen

Go to review page

reflective medium-paced

4.0

Reetta Pekkasen tuoreimman Katkaistut tulppaanit -kokoelman (Poesia 2023) myötä piti syöksyä tutkailemaan Pekkasen aikaisempia kokoelmia. Toisena vuoron sai Kärhi, Poesian vuonna 2019 julkaisema runokokoelma, joka muistuttaa ainakin päällisin puolin tuorempaa kokoelmaa: runot ovat melko vähäeleisiä, kytkeytyneitä luonnontieteelliseen maailmankuvaan ja kuvastoon ja täynnä kiinnostavaa pohdiskelua. 
 
Jos se räjähtää mutta sillä ei ole kiire
on se luultavasti vakavaa. 
 
Nimi Kärhi vie tietysti ajatukset kasveihin ja kasvamiseen, mutta takakannessa viitataan myös kivien ja mineraalien maailmaan, ametistikaivokseen, josta nostetaan ametisteja maan päälle. Kivet eivät aina ole niin kaukana inhimillisestä elämästä: kiteen kasvaminen vapaudessa omamuotoiseksi tai kivisulassa toisten mineraalikiteiden rajoittamana ovat kaksi eri asiaa. Erillisyys ja yhteys näyttäytyvät monissa suhteissa. 
 
Kaikki painava, kuten komeetat ja syyllisyys
otetaan tosissaan paljon helpommin kuin ilo 
 
Runoissa on monenlaista mittakaavaa, sivuilla on “tuhat miljoonaa tonnia eläimiä” ja “satojatuhansia kilometrejä pelkkiä mustia koskettimia”, toisaalta yksittäisiä huonekasveja ja munankuoren läpi kuuluvaa piipitystä. 
 
Pekkasen teksteissä on tässäkin kokoelmassa hyvää aforistisuutta ja kiinnostavia kiteytyksiä – kuin ne ametistikiteet ja muut mineraalit.