msaari's reviews
2498 reviews

Toimenpidepäivät by Miia Saari

funny medium-paced

• Plot- or character-driven? Plot
• Strong character development? No
• Loveable characters? It's complicated
• Diverse cast of characters? No
• Flaws of characters a main focus? No

4.0

Jenni Saaren kirjankansia kehuessani tulen joskus maininneeksi, että emme ole sukua. Toimittajanuralta kirjailijaksi ponnistanut Miia Saari sen sijaan on: hän on serkkuni. Tässä kohtaa sukulaisuussuhde on edistänyt asiaa lähinnä sillä tavalla, että otin Toimenpidepäivät ylipäänsä luettavaksi. Muuten veikkaan, että mediamaailman yyteemyllytystä käsittelevä romaani olisi varmaankin jäänyt lukematta, sen verran vieraalta aihe tuntuu, kun en oikein koskaan ole ollut oikeissa töissä. 

 

Kirjan päähenkilö Tiia työskentelee MediaTalossa aikakauslehden toimittajana. Työnteko on muuttunut jatkuvasti tympeämmäksi, kun syvällisten tutkittujen juttujen sijasta pitää takoa monta lyhyttä nettijuttua päivässä, mutta kun iso yyteeaalto pyyhkäisee koko talon yli, Tiiakin pelkää muiden yli 50-vuotiaiden kanssa olevansa lähtölistan kärkipaikoilla. Ympärillä vanha toimitalo rapistuu huolestuttavalla ja vertauskuvallisella tavalla; yyteepyörityksestä selvinneitä odottaa pääsy viereen rakennettavaan upouuteen toimitaloon. 

 

Toimenpidepäivät sijoittuu aikaan juuri ennen tekstiä tuottavien tekoälyjen esiintuloa. Tekoälyltä ei tässäkään vältytä: Tiia joutuu vielä työskentelemän MediaTalon uuden tekoälyohjelmiston kanssa. Ohjelmisto on ilmiselvästi kaikkien käyttäjiensä mielestä täysin käyttökelvoton, mutta tottahan toki se silti otetaan laajasti käyttöön. 

 

Työelämäkuvioiden lisäksi Tiialla on monien ikäistensä tavoin huolta omista vanhemmista. Tässä huoli kohdistuu ikääntyvään äitiin, jolla on sopeutumisvaikeuksia vanhusten palveluyhteisössä. Suvun kesäpaikan läheisyyteen ollaan myös rakentamassa tuulivoimaa. 

 

Alkuun hivenen arvelutti, onko tämä jatkumoa sanomalehtien perusjutuille, joissa toimittaja kirjoittaa toimittajan elämän huolista ja murheista. Onneksi ei. Media-alan lisäksi Toimenpidepäivillä on yleisempääkin sanottavaa irtisanomisista ja viisikymppisten työntekijöiden asemasta. Lisäksi Toimenpidepäivät kiihdyttää itsensä edetessään yhä vinhemmille kierroksille. Tiian yhteiselo tekoälyohjelmiston kanssa saa aivan omituisia käänteitä ja romaani pyöräyttää onnistuneen kierroksen absurdin puolella. 

 

Toimenpidepäivät yllätti iloisesti, sen verran railakkaasti työelämän järjettömyyttä Saari kirjassaan tuulettaa. 

Matka maahisten valtakuntaan by Petri Hänninen

adventurous medium-paced

• Plot- or character-driven? Plot
• Strong character development? No
• Loveable characters? Yes
• Diverse cast of characters? No
• Flaws of characters a main focus? No

3.5

Pohjustetaan vastuuvapauslausekkeella: kirjan kirjoittaja Petri Hänninen on paitsi pitkän linjan kirjailija, käsikirjoittaja ja sarjakuvataiteilija, myös ystäväni ja lautapeliporukkani vakionaamoja. Ottakaa siis tämä arvio miten otatte. 

 

Omakustanteena ja joukkorahoituksella toteutettu Matka maahisten valtakuntaan identifioituu 10-vuotiaille ja sitä vanhemmille suunnatuksi seikkailuromaaniksi. Kirja kertoo Aleksista, joka tuntee hyvin maahisista kerrotut tarinat ja osaa varautua illalla kääriytymällä sängyssä huolellisesti peittopussin sisään. Yhtenä yönä se ei kuitenkaan auta, vaan Aleksi potkii unissaan jalkansa vapaaksi peiton kätköistä ja silloin maahinen haukkaa Aleksia varpaasta. 

 

Huoneessa on kuin onkin maahinen. Merko on kuitenkin poikkeuksellisen maahiseksi: hän on pieni ja vieläpä kasvissyöjä (hän luuli Aleksin varpaita perunoiksi). Merko on karkotettu maahisten valtakunnasta, koska hän on yksinkertaisesti kovin kehno maahiseksi. Niinpä Merko päätyy Aleksin makuuhuoneeseen. Samaan aikaan Aleksin kotona tapahtuu muutakin: Aleksin pikkusisko Terttu siepataan maahisten valtakuntaan Suurmaahisen seuraavaksi puolisoksi. 

 

Aleksi ja Merko lähtevät matkalle maahisten valtakuntaan: Merko saamaan oikeutta ja kostamaan Suurmaahiselle, Aleksi pelastamaan siskonsa. Luvassa on perinteinen ja satumainen seikkailu, jossa vastassa on vaarallisia käänteitä, tutustumista maahisten omituiseen elämään ja lopulta kaikkien vastaantulevien esteiden voittaminen ja onnellinen loppu, kuten tällaiselle seikkailutarinalle kuuluu. Tarinassa on jokunen kelpo oivallus. 

 

Hivenen yllättävää on, ettei sarjakuvataiteilijan teoksessa ole minkäänlaista kuvitusta, ei edes kansikuvaa. No, joukkorahoitettu pienen painoksen kirja ei välttämättä tarvitse kantta ostajia houkuttelemaan ja taloudelliset realiteetit ovat mitä ovat, mutta onhan tämä sellainen tarina, joka kuvituksesta varmasti hyötyisi. 

 

Kuvituksen puutteelle ei mitään voi. Omakustanteeksi kirja on sentään muuten oikein siivon näköinen. Taiton on tehnyt Hans Nissen ja asiallista jälkeä onkin tehnyt. Perinteisten seikkailutarinoiden ystäville Matka maahisten valtakuntaan toimii vallan mainiosti vaikkapa iltasatuna luettuna. 

Mitä kerrot vuodenkorento by Johanna Hartikainen

emotional reflective medium-paced

• Plot- or character-driven? Character
• Strong character development? Yes
• Loveable characters? It's complicated
• Diverse cast of characters? No
• Flaws of characters a main focus? No

4.0

Runoissa voidaan käsitellä vakavia aiheita. Säkeet voivat keventää sanomaa, tehdä vaikeistakin aiheista helpommin pureskeltavia. Tätähän todistavat myös nuorille suunnatut säeromaanit, joissa säemuoto tasapainottaa aiheen raskautta. Johanna Hartikaisen esikoiskokoelma Mitä kerrot vuodenkorento käsittelee parisuhdeväkivaltaa ja siitä vapautumista. 

 

Sinisilmä hyväuskoinen,
nuoruuttaan hullu, nälkäinen,
suullaan hiekassa
Säilyttääkö murenen arvokkuuttaan,
pysyy sylkemättä? 

 

Runoissa on vahvaa luontokuvastoa. Sudenkorennot lentelevät sivuilla. Tapahtumat sijoittuvat saariin, veden äärelle, veneisiin. Kielellisesti teos on miellyttävän monimuotoinen. Siinä on jopa riimittelyä, mikä on jotenkin aina ilahduttava poikkeus nykyrunoudessa. Tasaisia säkeitä myös rikotaan ja asettelussa on paikoin visuaalisuutta. Sitä olisi voinut käyttää enemmän ja rohkeammin, koska se toimii tässä hyvin. 

 

Aiheen raskautta keventää myös suunta kohti valoa ja vapautta. Lopussa on löydetty jotain kannattelevaa, tyynnyttävää ja onnellista. Hyvä niin. Mitä kerrot vuodenkorento on lopulta lohdullinen ja voimaa antava. 

 

tarina on pitkän pitkä boakäärme,
ymmärrys tapahtuneesta hataraa,
myönnettäköön.
Saapunee täplittäin, jos sitenkään. 

---

Content Warnings

Moderate: Domestic abuse

Pöpöjen tiede : Sairas totuus sairastumisesta (ja terveenä pysymisestä) by Edward Kay, Mike Shiell

informative medium-paced

4.0

Kanadalainen Edward Kay on erinomaisen ahkera kirjoittaja ja tv-tuottaja, joka on työskennellyt paljon lastenviihteen ja tiedeaiheiden parissa. Kayn luomuksiin kuuluu kolmiosainen Ällö tiede -sarja. Kvaliti on julkaissut aikaisemmin sarjan avausosan Haiseva tiede. Tässä toisessa osassa käsitellään erilaisia pöpöjä ja keväällä 2025 on luvassa myös sarjan kakkaa käsittelevä kolmososa Kakkainen tiede. 

 

Nimensä mukaisesti sarjan kirjat eivät turhia sievistele. Tässäkin kirjassa ladotaan heti alkuun ruma totuus: mikrobeja on joka paikassa ja ne ovat totta tosiaan vähän ällöjä. Mutta ei se mitään, kaikki pöpöt eivät ole haitaksi ja monet niistä ovat meille suorastaan elintärkeitä. Myös sijainti ratkaisee: kolibakteeri on ihan kiva kaveri suolistossa, mutta muualla todella epämiellyttävä ja vaarallinen. 

 

Pöpöjen tiede on runsas tietopaketti, jossa on paljon tekstiä. Kirja käsittelee lääketieteen historiaa antiikista nykypäivään bakteerien ja muiden pieneliöiden näkökulmasta, sairastumisen ja sairauksista parantumisen mekanismit, rokottamisen historian, biologisen sodankäynnin, kammottavat kulkutaudit ja vähän tulevaisuudennäkymiäkin. Asiaa on siis paljon. 

 

Aiheet ovat aika hurjiakin, joten ihan pienten lasten kirja Pöpöjen tiede ei välttämättä ole. Kirjassa muun muassa kuvaillaan biologista sodankäyntiä tähän tapaan: “Muurien yli päätettiin heivata sairauteen kuolleiden sotilaiden lahoavia ruumiita. Käänne teki italialaisten elämästä epämiellyttävää, kun piti jatkuvasti rahdata mätiä mongoleita Mustaanmereen.” Paras kohderyhmä löytynee koululaisista, joihin kirjan ällöttävyys vetoaa. 

 

Kuvitus on Mike Shiellin käsialaa. Shiellillä on pitkä tausta kuvittajana, animaattorina, ohjaajana, sarjakuvapiirtäjänä ja hahmosuunnittelijana. Osaaminen näkyy, varsinkin ihmishahmot ovat ilahduttavan ilmeikkäitä. Kirjan on suomentanut Jade Haapasalo. Pöpöjen tiede on oikein mainiota työtä kaikilta tekijöiltään ja tarjoaa runsaasti hyödyllistä tietoa lapsilukijoille sopivan värikkäästi esitettynä. 

Tilavuuden laskemisesta III by Solvej Balle

reflective medium-paced

• Plot- or character-driven? A mix
• Strong character development? Yes
• Loveable characters? Yes
• Diverse cast of characters? No
• Flaws of characters a main focus? No

4.0

Solvej Ballen aikasilmukkakirjasarja on jatkunut kolmanteen osaansa. Antiikkikirjoja kauppaava Tara Selter on edelleen jumissa marraskuun 18. päivässä: tämän osan alussa Taralle koittaa jo 1144. toistuva päivä. Kirjasarjan ensimmäinen osa opetti maailman säännöt: mikä pysyy, mikä ei. Taralle tämä ei ole pelkkää Päiväni murmelina -painajaista, hänen ei tarvitse toistaa tismalleen samaa päivää uudestaan ja uudestaan. Toisessa osassa Tara lähtikin tutkailemaan marraskuun 18. päivän maailmaa ja muun muassa etsimään Euroopan pohjois- ja eteläosista vuodenaikojen vaihtelua ikuisen marraskuun sijasta. 

 

Nyt kolmannessa osassa Tara kohtaa toisenkin aikasilmukkaan juuttuneen. Tämä pohjustettiinkin jo edellisessä osassa, mutta nyt Tara pääsee tutustumaan Henryyn, toiseen samaan päivään juuttuneeseen. Heidän kokemuksensa ovat olleet erilaisia, mutta yhteistäkin tarttumapintaa löytyy. Filosofinen, pohdiskeleva sävy on edelleen läsnä. Tara muun muassa jää pitkäksi aikaa pohdiskelemaan erilaisia ääniä. 

 

Enää ei ole säröääniä. Tavaroilla on sivuääniä ja lisä-ääniä. Niillä on myötä-ääniä ja heijastusääniä. Minä ajelehdin sisään ja ulos kauppojen ja kahviloiden ovista, maleksin pitkin jalkakäytäviä, ylitän katuja ja kuuntelen autoja ja puhetta, äänet etääntyvät tai lähenevät, ne roikkuvat ilmassa ja katoavat taas. Kuulen alaääniä ja ylä-ääniä ja vastaäänet, jotka saavat kaiken erottumaan selvästi. 

 

Uuden aikaan juuttuneen henkilön tuominen mukaan kirjaan antaa tälle osalle omintakeisen sävynsä verrattuna aikaisempiin kirjoihin. Lopuksi Balle vie tarinaa taas uuteen suuntaan, joka jättää odottamaan sarjan seuraavaa osaa. Heti keväälle 2025 sitä ei ole luvassa, mutta toivottavasti Kosmos ja Sanna Manninen jatkavat mahdollisimman pian suomennoksia. Balle on kirjoittanut seitsemänosaiseksi kaavailtua sarjaa viisi osaa vuosina 2020–2023. Kuudetta osaa ei ole vielä ilmestynyt. 

 

Takakansitekstit kannattaa sitten jättää taas lukematta. Edellisosa tarjoili takakannessaan juonipaljastuksia tästä osasta; tämä sentään pitäytyy juonipaljastuksissa itsessään. 

Kiveä! by Salla Savolainen

informative medium-paced

4.0

Salla Savolaisen Työmaat-sarja jatkuu, eli taas päästään ihmettelemään isoja työkoneita tekemässä yhteiskunnan toiminnan kannalta tärkeitä töitä. Aikaisemmissa osissa on käsitelty asfalttia, betonia ja romua, nyt ovat vuorossa kivet. Rakennustöissä tarvitaan paljon erilaista kiviainesta. Kiveä sekä tuodaan työmaille että räjäytetään ja louhitaan rakennustöiden tieltä. 

 

Kuorma-autokuski Koistisen ja Piki-koiran kanssa vieraillaan niin soramontulla, rakennustyömaalla, räjäytyskentällä, murskauslaitoksella ja lopuksi vielä kaupungilla tutkailemassa, missä kaikkialla kiveä oikein käytetään. Joka paikka on tietysti täynnä raskaita koneita, joilla kiviä käsitellään monin eri tavoin: siirrellään paikasta toiseen ja murskataan muodosta toiseen. 

 

Kuten sarjan kirjoissa aikaisemminkin, piirrosjälki on erinomaista. Koneet ovat yksityiskohtaisesti piirretty, olematta kuitenkaan valokuvantarkkoja ja persoonattomia. Koneiden ympärillä pyörii paljon erilaisia ihmisiä. Taustat on jätetty sopivan epämääräisiksi, jotta huomio keskittyy itse asiaan. 

 

Kiveä! on oivallinen lasten tietokuvakirja, josta alaa tuntematon aikuinenkin voi oppia kaikenlaista uutta. 

Luonnon mukaan by W.G. Sebald

challenging reflective medium-paced

• Plot- or character-driven? Character
• Strong character development? No
• Loveable characters? It's complicated
• Diverse cast of characters? No
• Flaws of characters a main focus? No

4.0

W. G. Sebald aloitti kirjallisen uransa tällä runokokoelmalla vuonna 1988. Sen käännösten kanssa saatiinkin odotella hetki: englanniksi se saatiin vasta Sebaldin kuoleman jälkeen vuonna 2002 ja Kari Aronpuron suomennos ilmestyi vasta 2022. Sebald onkin ollut paremmin tunnettu esseistisistä romaaneistaan. 

 

Aika proosallinen tämä runokokoelmakin on. Se jakautuu kolmeen osaan, joista jokainen kertoo eri henkilöstä. ”Kuin lumi Alpeilla” on kuvaus renessanssimaalari Matthias Grünewaldista (n. 1470–1528), jonka taiteessa näkyi vielä keskiaikaisen uskonnollisen taiteen estetiikka. ”Ja jos jäisin äärimmäiselle merelle” kertoo luonnontieteilijä Georg Wilhelm Stelleristä (1709–1746), joka on monille suomalaislukijoille tuttu stellerinmerilehmän löytäjänä. Merilehmistä ei puhuta, mutta Stellerin matkoista Venäjän syrjäseuduille Vitus Beringin seurassa kylläkin. 

 

Kolmannessa osassa ”Synkkä yö väistyy” pääosassa on sitten Sebald itse, siinä kirjallisessa muodossaan, jossa tämä autofiktiivinen hahmo Sebaldin romaaneissakin esiintyy. ”Historian suurmiehet ja minä”, tulee mieleen, mutta toisaalta – niinhän sen kuuluu mennä, että jokainen on itselleen elämänsä tärkein henkilö. 

 

Tyyli on siis pitkää proosamaista vyörytystä, joka on vain jaettu säkeisiin. Ihmeempää mittaa tässä ei ole, eikä kovin omaleimaista rytmiäkään: tätä lukisi suhtkoht sujuvasti suorana proosanakin. Otetaan malliksi katkelma Grünewald-osiosta: 

 

Todennäköisesti Grünewald on maalannut luonnon mukaan
tuonpuoleisesta lankeavan valon
viimeisen häivähdyksen,
ja muistuttanut katastrofaalisesta vajoamisesta yöhön,
sillä vuonna 1502, kun hän työskenteli
Bindlachissa Fichtelgebirgen juurella
pystyttämässä Lindhardtin alttaria,
liukui 1. lokakuuta kuun varjo
yli itäisen Euroopan eteläisestä Puolasta
yli Lausitzin, Böömin ja Mecklenburgin,
ja Grünewald, joka toistuvasti oli tekemisissä
Aschaffenburgin hoviastrologi Johann Indaginen kanssa,
on varmaan matkustanut ottamaan vastaan tätä
monien suuresti peläten odottamaa
auringonpimennyksen vuosisataistapahtumaa
ja ollut todistamassa sairaan maailman salamyhkäistä
menehtymistä,
kun aavemainen illantulo
keskellä päivää valahti kuin heikotus
ja taivaan kaaressa
yli sumurintamien ja pilviseinämien,
yli kylmän ja raskaan sinisen,
tuli näkyviin liekehtivä punainen
ja alkoi vaeltaa ympäriinsä värejä, jollaisia
silmä ei ollut nähnyt ja joita maalari 
ei enää sen koommin saanut muististaan. 

 

Kas, virkkeellä olikin mittaa enemmän kuin ensinäkemältä huomasin. Kieltämättä säkeisiin pilkkominen auttaa peittämään tätä ajoittaista virkkeiden polveilevuutta ja ehkä hivenen sujuvoittaa lukemista. Tiedäpä tuota – eipä tätä näinkään ole ihan helppo omaksua. Grünewald-osio oli joka tapauksessa teoksen parasta antia, siinä oli mielenkiintoisia näkymiä 1500-luvun Saksaan ja taiteeseen. Steller-osiossa hieman ärsytti, miten sirpalemainen väläys Stellerin elämään se oli, kun olen aiheesta viime vuosina kuitenkin parikin kirjaa lukenut ja tiedän, mitä kaikkea kiinnostavaa Stellerin vaiheista Sebald tässä ohittaa. 

 

Luonnon mukaan on arvokas suomennos, eikä minulla ole suuremmin epäilyksiä siitä, etteikö Aronpuro ole tehtävästään suoriutunut hyvin. Minulle tämä lankeaa hieman kiehtova kuriositeetti -osastolle, mutta sitä suuremmalla mielenkiinnolla odotan nyt pääseväni Sebaldin kehutuimpien romaanien kimppuun. 

Faebound - Veren erottamat by Saara El-Arifi

adventurous emotional medium-paced

• Plot- or character-driven? A mix
• Strong character development? No
• Loveable characters? It's complicated
• Diverse cast of characters? Yes
• Flaws of characters a main focus? Yes

3.5

Olen varovaisesti ja valikoiden kastanut varpaitani romantasiaan. Brittiläisen Saara El-Arifin ura on käynnistynyt vauhdilla: esikoisromaani The Final Strife julkaistiin 2022 ja se ehti vuoteen 2024 mennessä täydentyä jo trilogiaksi. Uuden trilogian esikoisosa Faebound ilmestyi niin ikään 2024; jatkoa on luvassa ja pari seuraavaa projektiakin on jo myyty, oletettavasti kovaan hintaan, kun esikoisestakin maksettiin jo kuusinumeroisesti Atlantin molemmin puolin. Melkoista nousukiitoa siis! 

 

Juuriltaan sudanilainen ja ghanalainen, Arabiemiraateissa syntynyt ja Englannissa varttunut ja opiskellut El-Arifi kirjoittaa afrikkalaissävytteistä fantasiaa. Faeboundin maailmassa on ihmisiä, haltioita ja keijuja. Ihmiset ovat tosin kaiketi sukupuuttoon kuolleita ja keijutkin on häädetty jonnekin sen verran kauan sitten, että keijujen olemassaolo alkaa vaikuttaa myytiltä. On siis haltioita, jotka jakautuvat neljään heimoon, joiden välillä käydään ikuista ja veristä sotaa. 

 

Sodassa on kyse fraediakristalleista. Niillä on voimaa kuin auringolla: niillä voi lämmittää kotinsa ja viljellä maata. Taistelukenttien alla on kristalliesiintymiä, joita kaikki haltiaheimot haluavat itselleen. Sotaa käydään paitsi perinteisin asein, myös taikakeinoin: aseina toimivat rummut, joilla toteutetaan kirjaimellisesti rumputulitusta. Maailma on tavallaan kiehtova, mutta toisaalta vähän heikonpuoleisesti kuvailtu – vaikkapa eri haltiaheimojen eroista ei saa oikein käsitystä, melko epämääräistä on myös se, miksi ikuista sotaa oikeastaan käydään. 

 

Kirjan päähenkilöinä ovat sisarukset Yeeran ja Lettle. Yeeran on Alakuun haltiaheimon sotapäällikkö, pikkusisko Lettle taas kohtalonkatsoja, jolla on ennustusten lukemisen taito. Yeeran on vasta ylennetty, kun ensimmäinen sotaretki menee pieleen ja johtaa sotilaiden tarpeettomaan kuolemaan. Yeeran välttyy kuolemantuomiolta, mutta joutuu karkotetuksi. Lettle lähtee siskonsa perään, mukanaan Yeeranille uskollinen kapteeni Rayan. 

 

Yeeranin suunnitelma löytää jotain tarpeeksi arvokasta lahjoakseen tiensä takaisin kotiin kohtaa esteitä, kun Lettle sekaantuu asiaan. Pian sisarukset ja Rayan löytävät itsensä vankeina keijujen salaperäisestä valtakunnasta Mosimasta. Keijut ovat kuin ovatkin totta, kuten Yeeran ja Lettle saavat omakohtaisesti kokea. 

 

Faeboundin maailma on mielenkiintoinen. El-Arifi on onnistunut luomaan siihen mielenkiintoisia mutkia matkaan. Asioilla on merkityksiä, jotka ulottuvat pintaa syvemmälle. Haltioiden käsitys maailmasta on pahasti vajavainen. Kun romantasian puolella ollaan, mukana on tietysti intohimoa ja rakkautta. Kevyttä enemies to lovers -asetelmaa on luvassa; paritukset eivät varsinaisesti yllätyksiä tarjonneet. Ei siis mitään erityisen yllätyksellistä. Liekki polttelee kuitenkin sopivan hitaasti. Haltioiden ja keijujen maailmat ovat luontevasti queer ja sukupuoli on molemmissa varsin joustava käsite. 

 

Suomennos on Helka Sivillin käsialaa. Siitä ei ole pahaa sanottavaa; teksti on aivan riittävän sujuvaa, eikä mikään tökkinyt lukiessa. En ole tosin erityisen herkkä ärsyyntymään – Goodreadsin puolelta löytyy ihastuttavan raivokkaita yhden tähden arvioita Faeboundista, jos kirjan puutteisiin tahtoo sukeltaa. Minulle tämä toimi viihteenä; tällaiselta romantasiakirjalta en suuremmin tolkkua odota. Tässä oli siinä määrin riittävästi mielenkiintoisia aineksia, että lukenen kyllä seuraavankin osan. 

Kaikukatve by Hanna Syrjämäki

challenging reflective medium-paced

• Plot- or character-driven? N/A
• Strong character development? N/A
• Loveable characters? N/A
• Diverse cast of characters? N/A
• Flaws of characters a main focus? N/A

4.0

Kun Hanna Syrjämäen tuoreemmat runokokoelmat Kaikko ja Tuu kerran tekivät vaikutuksen, niin pitihän esikoinen Kaikukatvekin kaivella luettavaksi. Tämän on julkaissut Kaarinan kaupunki, sillä Syrjämäki voitti tällä esikoisellaan vuoden 2020 Runo-Kaarina-kilpailun. Perinteikkään kilpailun aikaisemmista voittajista löytyykin tuttuja nimiä, kuten Jenni Haukio, Arto Lappi ja Raisa Jäntti. 

 

Kaikukatve on merkittävästi runsassanaisempi kuin Syrjämäen myöhemmät kokoelmat. Sivuja on yli 80 ja tekstiä vaihtelevasti: mukana on niukempia ja runsaampia osioita. Kaikkiaan osioita on kuusi, joten ainesta riittää. Esikoisteokseen on toki helppo kaataa kaikenlaista, mitä matkan varrella on pöytälaatikkoon kertynyt. 

 

Toistuvana elementtinä teoksen läpi kulkee numeroitu lista erilaisia huomioita ja mietteitä. Näistä pidin. Anatomiasta-osio tarjoilee jokusen sivun parisäkeitä; Yö, yksi näistä on asettelultaan visuaalisempaa. Sisällön puolesta teoksesta nousee unettomuutta, surua, lintuja; runoissa on minä, joka puhuu sinälle (“en tiedä miten sinut on tehty kaulasta alaspäin / mutta sopiiko, jos hyvin varovaisesti selvitän?”). 

 

Syrjämäen myöhempien kokoelmien tarkkasanaisuus on lumoavaa, mutta tästä esikoisestakin löytyy paljon oivallisesti aseteltuja sanoja. 

 

ehkä
yksittäinen asia, tai asioiden löyhä ketju
ehkä, auringonpaahtama silokallio jalan alla kuin taivas
siroaa ympärille, ja yllättäen kahahtaa lentoon
ei lintu, tämä jokin, se on sukua sinisiipien lajille
aikaa sitten sukupuuttoon kuolleelle, ja minä
muistan millainen on käteni

muistan miltä tuntuu ojentaa se
en miltä kun siihen tartutaan 

Pahan asialla by Keigo Higashino

mysterious medium-paced

• Plot- or character-driven? Plot
• Strong character development? No
• Loveable characters? It's complicated
• Diverse cast of characters? No
• Flaws of characters a main focus? No

4.0

Punainen silakka on moderniin japanilaiseen rikoskirjallisuuteen erikoistunut kustantamo. Oletan, että resurssien niukkuus on osatekijänä siinä, että toistaiseksi kustantamo on esitellyt meille tasan yhden dekkaristin, Keigo Higashinon. Hän on toki eräs Japanin suosituimpia kirjailijoita ja myynyt miljoonia. Suomennettavaksi valitut teokset ovat olleet oivallisia ja Punaisen silakan luottosuomentaja Raisa Porrasmaa on tehnyt niiden parissa hyvää työtä. Niin nytkin: Pahan asialla on kiehtova kirja, joka on suomennettu hyvin. 

 

Kirjassa esitellään uusi päähenkilö, rikosetsivä Kaga. Kaga-romaaneja on englanninkielisen Wikipedian mukaan ilmestynyt yhdeksän vuosina 1986–2013. Tämä Pahan asialla on sarjan neljäs kirja ja ilmestynyt alkuaan vuonna 1996. Englanniksi sarjaa on ilmestynyt neljä osaa: tämä ja kolme uusinta. Mikä sitten lienee perimmäinen syy aloittaa juuri tästä neljännestä osasta, mutta näin on toimittu muuallakin. 

 

Pahan asialla on murhajuttu, jossa menestyskirjailija Kunihiko Hidaka jää kotiinsa viimeistelemään jatkokertomusta juuri ennen muuttoaan Kanadaan. Muutto ei kuitenkaan toteudu, sillä Hidaka löydetään työhuoneestaan kuolleena vielä samana iltana. Ruumiin löytävät Hidakan vaimo Rie ja kirjan toinen kertoja, lapsuudenystävä Osamu Nonoguchi. Toisena kertojana on rikosetsivä Kaga, joka on työskennellyt aiemmin Nonoguchin kollegana opettajana. Nyt Nonoguchi on lastenkirjailija ja Kaga on rikosetsivä ja he kohtaavat rikostutkinnan yhteydessä. 

 

Tässä dekkarissa murhaajan henkilöllisyys ei ole suurensuuri salaisuus. Se selviää oikeastaan jo sisällysluettelosta. Kiinnostavaa on sen sijaan motiivi, sillä se ei ole alkuunkaan selvää. Murhaaja pysyy pitkään vaiti motiiveistaan, joten etsivä Kagan on perehdyttävä tapaukseen perinpohjaisesti selvittääkseen, mitä murhaaja oikein salaa ja miksi hän tappoi Hidakan. Oliko murha vain pikaistuksissaan tehty tappo vai oliko sen takana joku syvempi motiivi? 

 

Pahan asialla on oikein mallikelpoisesti rakennettu mysteeridekkari. Yllättävistä ja oivaltavista murhamysteereistä pitäville ja raakoja ja väkivaltaisia dekkareita karttaville tämä on nappivalinta. Kovin syvälle menevää henkilökuvaustakaan ei kannata odottaa: etsivä Kaga jää vähän etäiseksi hahmoksi. Hidakasta ja Nonoguchista piirtyy sentään mielenkiintoiset kuvat. 

 

Punainen silakka ja Raisa Porrasmaa ovat tähän mennessä onnistuneet hienosti, eikä Pahan asialla ole poikkeus. Odotan mielenkiinnolla, mitä seuraavaksi tulee: lukisin kyllä lisää Higashinoa, vaikka tätä Kaga-sarjaa, mutta olisi toki mielenkiintoista tutustua johonkin ihan uuteenkin kirjailijaan.