Punainen silakka on moderniin japanilaiseen rikoskirjallisuuteen erikoistunut kustantamo. Oletan, että resurssien niukkuus on osatekijänä siinä, että toistaiseksi kustantamo on esitellyt meille tasan yhden dekkaristin, Keigo Higashinon. Hän on toki eräs Japanin suosituimpia kirjailijoita ja myynyt miljoonia. Suomennettavaksi valitut teokset ovat olleet oivallisia ja Punaisen silakan luottosuomentaja Raisa Porrasmaa on tehnyt niiden parissa hyvää työtä. Niin nytkin: Pahan asialla on kiehtova kirja, joka on suomennettu hyvin.
Kirjassa esitellään uusi päähenkilö, rikosetsivä Kaga. Kaga-romaaneja on englanninkielisen Wikipedian mukaan ilmestynyt yhdeksän vuosina 1986–2013. Tämä Pahan asialla on sarjan neljäs kirja ja ilmestynyt alkuaan vuonna 1996. Englanniksi sarjaa on ilmestynyt neljä osaa: tämä ja kolme uusinta. Mikä sitten lienee perimmäinen syy aloittaa juuri tästä neljännestä osasta, mutta näin on toimittu muuallakin.
Pahan asialla on murhajuttu, jossa menestyskirjailija Kunihiko Hidaka jää kotiinsa viimeistelemään jatkokertomusta juuri ennen muuttoaan Kanadaan. Muutto ei kuitenkaan toteudu, sillä Hidaka löydetään työhuoneestaan kuolleena vielä samana iltana. Ruumiin löytävät Hidakan vaimo Rie ja kirjan toinen kertoja, lapsuudenystävä Osamu Nonoguchi. Toisena kertojana on rikosetsivä Kaga, joka on työskennellyt aiemmin Nonoguchin kollegana opettajana. Nyt Nonoguchi on lastenkirjailija ja Kaga on rikosetsivä ja he kohtaavat rikostutkinnan yhteydessä.
Tässä dekkarissa murhaajan henkilöllisyys ei ole suurensuuri salaisuus. Se selviää oikeastaan jo sisällysluettelosta. Kiinnostavaa on sen sijaan motiivi, sillä se ei ole alkuunkaan selvää. Murhaaja pysyy pitkään vaiti motiiveistaan, joten etsivä Kagan on perehdyttävä tapaukseen perinpohjaisesti selvittääkseen, mitä murhaaja oikein salaa ja miksi hän tappoi Hidakan. Oliko murha vain pikaistuksissaan tehty tappo vai oliko sen takana joku syvempi motiivi?
Pahan asialla on oikein mallikelpoisesti rakennettu mysteeridekkari. Yllättävistä ja oivaltavista murhamysteereistä pitäville ja raakoja ja väkivaltaisia dekkareita karttaville tämä on nappivalinta. Kovin syvälle menevää henkilökuvaustakaan ei kannata odottaa: etsivä Kaga jää vähän etäiseksi hahmoksi. Hidakasta ja Nonoguchista piirtyy sentään mielenkiintoiset kuvat.
Punainen silakka ja Raisa Porrasmaa ovat tähän mennessä onnistuneet hienosti, eikä Pahan asialla ole poikkeus. Odotan mielenkiinnolla, mitä seuraavaksi tulee: lukisin kyllä lisää Higashinoa, vaikka tätä Kaga-sarjaa, mutta olisi toki mielenkiintoista tutustua johonkin ihan uuteenkin kirjailijaan.
Novellisti ja runoilija on laatinut triptyykin, joka koostuu kolmesta runomuotoon kirjoitetusta novellista, jotka kytkeytyvät toisiinsa. Aivan kaikkia kytköksiä tai rakenteen piirteitä en ensilukemalla hahmottanut; voi olla, että tämä pitäisi lukea toiste tai kolmannenkin kerran. Pienelle vihkoselle sen voi suodakin. Nyt tyydyn toteamaan, että Salmenniemen proosatuotanto toimii kyllä voimakkaammin kuin tämä, mutta Poesia-vihko on toisaalta luonteeltaankin kovin kokeellinen formaatti.
Tummasävyinen sarjakuvasovitus Shakespearen synkästä näytelmästä. Sovitus on alkuteokselle uskollinen, julma ja verinen. Kuvituksessa on perinteistä seksismiä (noitien ennustuksen verinen lapsi on korvattu alastomalla naisella), mutta myös ilmeikkyyttä ja rujoa murhaa. Teksti siteeraa paikoin Shakespearea, mutta on enimmäkseen omaa sovitusta, mikä tekee tästä alkuperäistä helpompaa luettavaa.
Toinen Claire Keegan -suomennos Kasvatti oli helppo napata kirjaston vippihyllystä: Nämä pienet asiat -romaanin perusteella tiesin, että lyhyttä tavaraa on tiedossa. Kasvatti onkin alunperin ilmestynyt novellina The New Yorker -lehdessä ja vaikka sitä onkin siitä pidennetty, on se silti likimain pitkän novellin mittainen.
Tarina sijoittuu Irlantiin; Wikipedia tietää kertoa kyseessä olevan vuoden 1981, mutta kirjassa sitä ei kai sanota missään kohtaa. Päähenkilönä on nimetön tyttö, joka viedään kesäksi kasvattivanhempien hoitoon. Kotona on muutenkin riittävästi lapsia ja äiti on viimeisillään raskaana seuraavasta. Perhe on köyhä, joten yksi suu vähemmän ruokittavaksi on hyvä asia. Kasvattivanhemmat, Kinsellat, ovat ystävällisiä ihmisiä ja kohtelevat tyttöä erittäin hyvin.
Kasvatti kerrotaan tytön näkökulmasta ja Keegan käyttää tätä näkökulmaa taitavasti: monia asioita ei sanota suoraan, koska lapsi ei niitä välttämättä niin ymmärrä, mutta aikuislukija hahmottaa rivien välistä kaikenlaista. Kirjaan jää myös vähän tulkinnanvaraa. Kinselloillakin on salaisuutensa, jonka tyttökin saa selville, ja joka leijailee tarinan taustalla surumielisyytenä.
Tässä pienessä tarinassa ei ole mitään ylimääräistä. Claire Keegan on vähäeleinen, taitavasti pelkistävä kirjailija, ja Kristiina Rikman on onnistunut suomennoksessaan totutun hyvin. Kasvatti on viehättävä pieni kirja, ja minusta vielä onnistuneempi kuin Nämä pienet asiat. Kasvatti on tarinana jotenkin puhtaampi ja vähemmän imelä. Kaunis teos, toivottavasti Keeganin tuotannon suomentaminen vielä jatkuu.
Nuortenromaanin pääosassa on 17-vuotias Frida, joka rakkaudestaan Aapoon. Parin ensikohtaaminen tapahtui seurakunnan iltapäiväkerhon pikkujouluissa kun Frida oli neljävuotias. No, ehkä se rakkaustarina ei ihan varsinaisesti siitä alkanut, mutta silloin kymmenvuotias Aapo teki silti Fridaan lähtemättömän vaikutuksen.
Fridalle kertyy ikää ja romanttiset suhteet poikiin tulevat vähän ajankohtaisemmiksi. Mielessä kajastelee yhä Aapo, mutta ikäero tekee suhteesta aivan mahdottoman. Tämän sydänsurun ympärillä Fridan elämä pyörii. Rakkaus mahdottomaan kohteeseen ei tee sydämelle hyvää, eikä siitä seuraava tunteiden puuduttaminenkaan auta. Mutta olisiko lopulta aika Fridan ja Aapon päätyä yhteen?
Pelkästä epätoivoisen sävytteisestä romantiikasta Kuinka särkeä sydän? ei kuitenkaan kerro. Tarina saa aivan toisenlaisia, paljon synkempiä sävyjä, kun traumaattinen kokemus suistaa Fridan raiteiltaan. Rakkaustarinasta tuleekin mielenterveyskertomus. Fridan järkkynyt mieli vaatii paljon hoitoa ja toipumista palautuakseen kuntoon.
Kuinka särkeä sydän? on oivallinen nuortenkirja. Siinä on huumoria, epätoivoista rakkautta, monenlaista säätöä ja sutinaa, mutta myös todella synkkiä, hurjia ja vakavia sävyjä. Napakan mittaiseen kirjaan on saatu mahtumaan paljon.
Laura Ruohonenhan on, kuten hyvin tiedetään, suomalaisen lastenrunouden suuria taitureita. Kummalla kammella -kirjassa laiva on lastattu lyriikalla ja Erika Kallasmaan kuvittamana purjehditaan merelliselle riimimatkalle. Alku on jo lupaava: “Laiva on lastattu hajamielillä: / he unohti kaiken kaikilla kielillä!”
Runot ovat aivan lyhyitä tai pitkänpuoleisia, mutta yhtä kaikki riimittelyn riemua ja vapaan assosiaation villiyttä. Tunnelma on paikoin riehakas, mutta rauhoittuu lopuksi. Matkalla muistetaan niin mietiskellä syntyjä syviä, nuokkua nonsensessä, nostaa esiin ympäristökysymyksiä kuin myös revitellä vähän pieruhuumorillakin. Kokonaisuus on yksinkertaisen upea. Tämä ”Karu kalareissu”, vaikkapa:
Törö, turpa ja törkeä toutain tulivat uiden mutta lähtivät soutain.
Kirjan kuvitus on lapsellisen höpsöä ja hauskaa ja istuu vallan mainiosti runojen tunnelmaan. Merellinen ilmapiiri välittyy ja on melkoinen saavutus, että Kallasmaa on onnistunut kuvittamaan vaikkapa sen, kun “Jommalla kummalla / kummalla kammella / kampela kampeaa / kannelta kannelta.”
Sanattomat kuvakirjat ovat kiinnostava genre. Kuvakirjoissa kuvitus on aina tietysti merkittävässä osassa, mutta silti kovin harva kuvakirja uskaltaa heittäytyä täysin sanattomaksi. Sanna Pelliccionikin on selvästi kokenut olevansa Meidän piti lähteä -teoksensa kanssa hieman heikoilla jäillä ja on siksi lisännyt kirjansa loppuun sivun verran ohjeita sanattoman kuvakirjan käyttämiseen!
Teos kertoo pakolaisista: siinä on pääosassa aivan tavallinen perhe, joka joutuu lähtemään kotoaan pakoon sodan alta. Matka vie pakolaisleirin kautta pohjoiseen lumen keskelle turvaan. Pelliccionin kuvitus on suuripiirteistä, värinkäytöltään rohkeaa ja esittää pommitusten hurjuuden vaikuttavalla tavalla. Kirjan värimaailma on todella rikas ja aukeamat ovat hyvin voimakkaan värisiä. Tunnelma vaihtelee värien myötä laidasta laitaan.
Tarina on sanattomana varsin yksinkertainen, mutta avautuu erilaisille tulkinnoille. Sehän sanattoman tarinan viehätys on: kuvia voi tulkita monin eri tavoin. Lapsen elämänkokemuksesta riippuu, miten kuvat avautuvat, ja vanhempi voi tuoda oman näkökulmansa. Sanaton teos soveltuu hienosti myös heikommin kieltä osaaville.
Meidän piti lähteä on vähän hurja ja pelottava, toisaalta sille on helppo antaa onnellinen loppu ja sen tulevaisuuden suunta on turvallinen. Tästä saanee lapsen kanssa paljon keskustelunalkuja aikaiseksi.
Kustantamo Laastari on vuonna 2023 perustettu pienkustantamo, joka on erikoistunut terveyttä käsittelevin lasten tietokirjojen julkaisemiseen. Sen ensimmäinen tuotos on tämä Veriputkien matka laboratoriossa. Se on tiivis tarinallinen tietokirja, jossa lapsi sairastuu ja joutuu verikokeisiin, ja kirja kertoo sitten, mitä verikokeessa tapahtuu ja mitä veriputkille sen jälkeen tapahtuu.
Tietohan on paikallaan; harva aikuinenkaan tietää kovin hyvin, mitä verikokeen ottamisen jälkeen tapahtuu. Verelle tehdään jotain kokeita ja lääkäri ilmoittaa sitten tulokset, mutta mitä siinä välissä tarkalleen ottaen tapahtuu? Se selviää tästä tietokirjasta, jossa käydään läpi verinäytteen matka näytteenotosta analyysiin ja laboratorion työntekijät, joita matkan varrella tarvitaan – laitoshuoltajia unohtamatta.
Kirjan kirjoittaja ja kustantamon pyörittäjä Tarja Friman on koulutukseltaan laboratoriohoitaja ja terveystieteiden maisteri, joten faktapuoli on kunnossa. Kirjan lopusta löytyy vielä aikuisille suunnattu tieto-osio, jossa on kuivaa ja yksityiskohtaista asiatietoa. Kuvitus on tiedegrafiikkaan erikoistuneen graafikko Minerva Martinoffin käsialaa ja tyyliltään selkeää, asiallista ja yksityiskohtaista vektorikuvitusta, joka sopii kirjan aiheeseen hyvin.
Lääketieteen saralla on paljon tietoa, jota tuoda maallikoille helposti ymmärrettävässä muodossa. Kustantamo Laastarin tavoite on siis hyvä. Kirjana Veriputkien matka laboratoriossa on kenties kuivahko, enkä ole ihan varma, miten hyvin tämä lapsilukijoihin vetoaa. Aiheesta kiinnostuneille lapsille kirjan asiallinen tyyli voi kuitenkin palvella tiedonjanoa hyvin.
Pietarsaarelainen Petra Lillsund Botéus aloitti kirjailijanuransa onnistuneesti. Esikoisteos Mitt idiotiska liv ilmestyi vuonna 2023 ja palkittiin vuonna 2024 Runeberg Junior -palkinnolla. Tätä palkintoa pidän arvossa, sillä sen voittajan valitsevat lapset: Mitt idiotiska liv oli porvoolaisten esikoulululaisten ja eka- ja tokaluokkalaisten suosikki ehdokkaista.
Suomeksi kirja on ilmestynyt nimellä Mun rasittava elämäEva Laakson suomentamana. Se on sinänsä perinteinen päiväkirjaromaani, jossa 11-vuotias Julia tilittää tuntojaan. Purettavaa mielessä riittää, sillä perheen tilanne on vaikea: neljävuotias pikkusisko Jossu sairastaa leukemiaa, mikä on ajanut perheen elämän kaaokseen. Julia ei saa oikein riittävästi huomiota, kun vanhemmat joutuvat keskittymään pikkusiskon asioihin.
Aihe on siis koskettava, eikä pikkusiskon leukemia ole ainoa Julian vaikeuksista. Pulmia riittää koulussa ja kaverisuhteissa. Tärkeä tukihenkilö Julialle on Vanhus eli mummo, jonka kissa aiheuttaa myös huolta katoamalla. Kaiken tämän keskellä Julialla riittää vaikeuksia, mutta onneksi Lillsund Botéus ei hukuta lukijaa vain huoliin ja murheisiin: kirjassa riittää myös paljon huumoria ja hauskoja käänteitä.
Herta Donnerin kuvitus on mukava lisä, mutta mistään kovin laajasti kuvitetusta kirjasta ei ole kyse. Pääpaino on tekstillä. Se soljuu hienosti, Mun rasittava elämä on hyvin kirjoitettu ja ehdottomasti Runeberg Juniorinsa ansainnut lastenromaani. Tätä kannattaa tarjota hyvin lukeville, tunteisiin vetoavista tarinoista pitäville alakouluikäisille ja aikuisen lukemana vähän nuoremmillekin.
Anne Dahlin esikoisromaani on moniääninen kertomus ylisukupolvisesta häpeän kokemuksesta. Se alkaa sotavuosista, jolloin Mirjalle olisi mieheksi luvassa Heikki. Heikki, josta Mirja ei ole kiinnostunut; Heikki, josta saada suojaa ja turvaa, pelastajaa. Sota vie kuitenkin Heikin ja Mirja jää yksin kantamaan lasta ja häpeää.
Tätä naisten häpeää Sinussa asuu tuulet purkaa. Häpeän takana ei ole vain aviottomia lapsia, vaan synkempiä salaisuuksia: raiskauksia ja insestiä, sukupolvesta toiseen. Lopulta Mirjan äiti vapautuu vankilastaan, kun Mirjan isoäiti kuolee, eikä aikaa sitten tehty sopimus enää sido Mirjan äitiä. Mirjan äiti kirjoittaa salaisuutensa ja häpeänsä päiväkirjaan ja antaa sen sitten naapurin Pirkolle luettavaksi ja tämän salaisuuksia varten.
Kirjan toinen osa hyppää sitten päiväkirjan mukana Pirkon sukun. Päiväkirja menee Pirkon tyttärelle Railille. Ei ole Railillakaan onnea rakkaudessaan: miehenkaipuusta seuraa lapsi, vaan ei miestä. Miehet kyllä lupaavat kihlat ja pikaiset häät, mutta katoavat sitten omille teilleen jättäen jälkeensä vain häpeää. Lopulta Raili saa kunnolliselta vaikuttavan miehen, Sakarin, mutta joku salaisuus tässäkin suhteessa hiertää. Mutta on sentään puoliso ja kaksi tytärtä.
Toinen näistä tyttäristä, Aura, saa tarinassa seuraavan pääosan. Hän elää 1980-luvulla levotonta nuoruuttaan, pakenee kaikkea kunnollista ja kilttiä. Päiväkirja päätyy Auran käsiin kaikkine salaisuuksineen, siitä Aurakin saa tietää oman alkuperänsä salaisuudet ja häpeät. Ja niin edelleen – päiväkirjan tarina kiertää vielä parin mutkan kautta ja saadaanpa kirjaan vielä miesnäkökulmaakin.
Anne Dahlin pyrkimyksenä on ollut näyttää, miten tavallisesta asiasta tässä häpeässä on kyse. Sitä on, totta tosiaan, kaikkialla. Tämä moniäänisyys kirjasta tosiaan välittyy, aina sekavuuteen asti. Aina ei ollut ihan helppo seurata, missä tarkalleen ottaen mennään, kun näkökulma saattoi vaihtua äidiltä tyttärelle ja tyttäreltä äidille, eikä kertojaa osoiteta suoraan. Lukijana on syytä olla hereillä. Aikakaudelta toiselle edetään sentään suhtkoht suoraviivaisesti ja Dahl on kylvänyt teoksen täyteen musiikkiviittauksia, jotka auttavat kiinnittämään tapahtumia tiettyyn aikaan.
Aihe on tunteita herättävä ja tärkeä. Sisällön yksityiskohdat olivat paikoin kovinkin hurjia, mutta jos jotain olen oppinut maailmasta ja miehistä niin sen, että mitä kamalaa fiktiivisen kirjan sivuille keksitäänkin, joku mies ylittää sen tosielämässä vihellellen. Armoa olisin lukijana kaivannut lähinnä kirjan rakenteen suhteen: hieman helpompaa olisi saanut olla seurata, missä mennään ajan ja paikan suhteen. Matkan varrelle sattui luku tai pari, joiden yhteys kokonaisuuteen jäi kovin hataraksi; ainakaan minä en sitä ihan ymmärtänyt. Teksti kuitenkin virtaa taitavasti ja tunteita herättävästi ja kokonaisuutena romaani toimii hyvin. Fragmentaarinen, poukkoileva rakenne kantaa loppuun asti, vaikka lukijalta vähän vaivannäköä vaatiikiin.