msaari's reviews
2579 reviews

Hattaradilemma by Ulla Onerva

emotional funny lighthearted medium-paced

• Plot- or character-driven? A mix
• Strong character development? No
• Loveable characters? Yes
• Diverse cast of characters? No
• Flaws of characters a main focus? Yes

4.0

Tarinannuppuja-tilistään tunnetun Ulla Onervan esikoisromaani haluaa tehdä kunnianpalautusta romanttiselle viihdekirjallisuudelle. Pääosassa on abivuottaan viettävä Emma – nimetty tietysti Austenin sankarittaren mukaan – jonka elämää varjostaa menetetty ensirakkaus. Emma hakee lohtua romanttisesta viihdekirjallisuudesta, jota muu maailma tuntuu inhoavan. 

 

Heti kirjan alussa Emma kohtaa Eelin, joka on tullut hänen lukioonsa uutena opiskelijana. Ensikohtaaminen ei ole kovin sulava: Emma on vetäytynyt lukuvuoden aloitusbileissä sivuun lukemaan kirjaa ja Eeli tupsahtaa paikalle kyseenalaistamaan Emman kirjavalintaa. Emma vihaa Eeliä heti, mutta jotain magneettista Eelissä tämän huonosta kirjamausta huolimatta on. 

 

Emma perustaa lukioonsa romanttiseen viihdekirjallisuuteen perustuvan kirjallisuuspiirin; Emma nimeää sen alunperin Feministiseksi piiriksi perunankuoripaistoksen ystäville (viittauksena Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville -romaaniin), mutta pian se nimetään uudelleen Oikukkaiden romantikkojen piiriksi. Piiriin tulevat mukaan myös Eeli ja Emman ex-poikaystävä Aaron, mikä on omiaan aiheuttamaan kipinöintiä. 

 

Emmalla on suuret suunnitelmat romanttisen kirjallisuuden maailmanvalloituksen suhteen, mutta siinä sivussa pitäisi saada tolkkua omiin ihmissuhteisiin: sekä niihin romanttisiin että ystävyyssuhteisiin lähimpiin ystäviin Ulpuun ja Melliin. Abivuosi kirjoituksineen tuo myös oman kuormituksensa. Kaikki tämä ei ole missään nimessä helppoa ja kun tunteet vellovat moneen suuntaan, Emma huomaa olevansa pian melkoisen sotkun keskellä. 

 

Tammi on luokitellut Hattaradilemman yleisen kaunokirjallisuuden puolelle, kirjastoissa se on laskettu nuortenkirjaksi tai nuorten aikuisten kirjaksi, kaiketi pitkälti lukioikäisten päähenkilöidensä vuoksi. Luokituksesta viis, Hattaradilemma on oivallista romanttista viihdettä. Kirja on tunteikas, hauska ja troopeistaan tietoinen. Nuortenkirjamaisuutta tässä on vain hyvässä: nuortenkirjat ovat usein hyvin kirjoitettuja, oivaltavia ja ajassaan kiinni. Sitä Hattaradilemmakin on. Odotan mielenkiinnolla minne Onerva trilogiaa sen seuraavassa osassa vie. 

Puut liikkuvat öisin by Anna Tapola

dark reflective medium-paced

4.0

Anna Tapolan esikoisrunokokoelman kannessa on Iiris Kallungin taiteilema synkänsävyinen kuva, joka esittää kenties öistä metsää – ainakin kokoelman nimi antaa sellaisen suunnan tulkinnalle. Kansien välistä löytyy lisää synkkyyttä. Ensimmäisen osion nimi ”Suu täynnä mustaa leipää” on kaikessa arkisuudessaan jotenkin pahaenteisen kuuloinen. “Aamu sytyttää kuistin tuleen, eläimet kerääntyvät lämmittelemään: maamyyrät, saukot ja supikoirat, eilen ammutut peurat.” 

 

Muodoltaan kokoelma on enimmäkseen lyhyttä proosarunoa, kappaleen mittaisia tekstejä. Ihan yhdellä tietyllä kaavalla ei kuitenkaan mennä, vaan vaihteluakin löytyy, välillä kappaleet katkeavat lyhyemmiksi säkeiksi. Lukija pysyy hereillä. Hereillä pysymistä vauhdittaa myös runojen aihepiiri, jossa luontoon yhdistyy kauhukuvastoa. Runot kuiskuttelevat korvaan levottomia, kuvat ovat kiinnostavia ja häiritseviä. 

 

kuvittele ihonmyötäinen ajatus, tiheä köynnös ympäri kaulan, kuvittele muotokuva, josta kukaan ei sinua tunnista, varjoaineen vääjäämätön reitti, verenpisarat valkoisella hiekalla, kuvittele satunnainen ohikulkija joka rakastaa sinua riutuen, kuiskaus, oliko se kuvitelmaa, kuvittele olevasi matala, olevasi maa, ja oletkin, pehmeää multaa kenen tahansa käsissä… 

 

Kovin suoraviivaista tai kaikista helpointa runoutta Puut liikkuvat öisin ei ole, mutta sen vaikeus on tulkinnan monipuolisuutta ja kuvien runsaita merkityksiä. Se ei ole luotaantyöntävän hankala tai turhauttava, onneksi. Sen kyytiin on heittäydyttävä kuvien ja metaforien vietäväksi. Tapola ei tarjoile napakoita onelinereitä tai helposti siteerattavia säkeitä, vaan maalailee epämääräisempiä kuvia ja tunnelmia. 

Kritiikistä by Maaria Ylikangas

informative medium-paced

4.5

Rachel Cusk sanoi Hesarin haastattelussa 15.3.2025, ettei lue kritiikkejä tai anna niille mitään painoarvoa. ”En usko, että kukaan enää edes välittää kritiikeistä”, Cusk sanoo. ”Miksi ketään pitäisi kiinnostaa, mitä joku mies kirjoittaa New York Timesissa?” (Cuskin uuden Paraati-romaanin arviointi Kulttuuritoimitukseen on, sattumoisin, minun tehtäväni.) Kulttuuritoimitus ei ihan ole New York Times, mutta on minulla kriitikkona vaikutusvaltaa, Cuskin provokatiivisista heitoista huolimatta. Tekstejäni luetaan ja joku niistä välittää. 

 

Kritiikillä on siis merkitystä. Mutta mitä se on ja kuka sitä tekee? Mielikuva kriitikosta on tietynlainen; Suomessa mieleen tulee ehkä Jukka Kajavan tai Seppo Heikinheimon kaltaisia hahmoja. Rottatouille-elokuvan kriitiikkohahmo lienee myös kelpo esimerkki: kriitikko on inhottava, luihu tyyppi, joka nauttii ilkeilystä. Samaan aikaan toisaalla moititaan, ettei kunnollista kritiikkiä enää ilmesty ja kriitikot ovat liian kilttejä. Erityisesti liikaan kiltteyteen sortuvat somealustoilla toimivat harrastelijat, jotka pelkäävät, etteivät saa arvostelukappaleita kustantamoilta, jos eivät kehu kirjoja. 

 

Kaikkea tätä ristiriitaisuutta ja paljon muuta käsittelee Maaria Ylikangas, yksi Suomen keskeisimmistä ajattelijoista kritiikin kentällä, teoksessaan Kritiikistä. Kirja on tyyliltään esseemäistä pohdiskelua, joka poukkoilee vähän sinne tänne, mutta toisaalta rakenteeltaan muistuttaa perinteisempää tietokirjaa. Paikka paikoin se on jopa hauska ja usein pureva. Ylikankaan analyysi Sinuhe egyptiläisestä, esimerkiksi, on ilahduttava. Vakavammasta puolesta arvostan Ylikankaan näkemyksiä feministisestä kritiikistä ja teräviä huomioita hoivasta. 

 

Ylikangas on perinpohjainen. Kirja alkaa kritiikin perusteiden esittelyllä ja sukeltaa sitten kritiikin historiaan. Mikään syväluotaava historia-analyysi tämä kirja ei ole, mutta näyttää, miten kritiikki sai alkunsa valistuksen aikana. Ylikangas käsittelee kritiikin tekemisen perusedellytyksiä ja muistuttaa siitä, miten Heikinheimo laukoi juttujaan kuukausipalkan suojasta: tätä etuoikeutta ei nykykritiikoilla yleensä ole, vaan kriitikot joutuvat tekemään työtään freelancerina. Jos kriitikko haluaa työskennellä täysipäiväisesti, se edellyttää yleensä apurahaa. Minä harjoitan kriitikkouttani taloudellisesti vakaan, mutta vähän aikaa vievän yritystoiminnan suojista ja kirjoitan enimmäkseen vapaaehtoispohjalta ilman korvausta, kuten niin moni muukin kriitikko. 

 

Toisaalla Ylikangas muistuttaa, että kenestä tahansa voi tulla kriitikko. Tehtävähän ei sinänsä vaadi kuin sen, että kirjoittaa. Toisaalta kritiikkiin liittyy syytökset elitismistä ja snobismista. Snobiksi Ylikangas tunnustautuukin, ja on kieltämättä vaikea olla kehittämättä tarkempaa makua silloin, kun on jo työnsä puolesta jatkuvasti tekemisissä taiteen kanssa. Asiaan perehtyneen lukijan on vaikea nähdä keskinkertaisessa kirjassa samaa arvoa kuin lukijan, joka lukee ehkä kaksi kirjaa vuodessa. Mielenkiintoista on myös pohdiskelu kritiikin vaikeudesta ja kielenkäyttöön pesiytyneestä elitismistä. Ylikangas käyttää esimerkkinä omaa kritiikkiään Miki Liukkosen teoksesta. Kritiikkiä syytettiin vaikeaselkoiseksi, koska siinä käytettiin liian vaikeaa kieltä. 

 

Onkin esitetty, ettei liian hienostunutta kirjallista sanastoa sopisi käyttää. On kuitenkin ihan perusteltua suhteuttaa tekstiä sen kontekstiin. Minusta on kummallista, jos Liukkosen vaikeaselkoisesta kirjasta ei saisi kirjoittaa sen vaativuutta kunnioittavalla tavalla. Ja kuten Ylikangas toteaa: kovin paljon ei kuule vaatimuksia sanomalehtien taloussivujen tai urheilusivujen siivoamisesta alan jargonista. Miksi taloustieteen kieli saa olla täynnä vaikeaa ammattisanastoa, mutta kirjakritiikin pitää olla alakoululaisen luettavissa? Ehkä lukijakin pystyy kuitenkin ottamaan selvää joistain asioista ja miten sinänsä varsin käyttökelpoiseen sanastoon voisi tottuakaan, jos sitä ei saa missään käyttää? 

 

Ylikangas antaa kirjassaan kerrassaan kätevät tähditysohjeet, joilla on helppo lätkäistä tähtiarvio mille tahansa teokselle. Joudun tämän kirjan Kulttuuritoimitusta varten tähdittämään, joten ohjeet tulevat tarpeeseen. Ylikangas antaa neljän tähden arviolle seuraavanlaiset kriteerit: ”Melkoisen hyvä. Kaikkiaan luultavasti viihdyttävä, ajattelemaan pistävä, monin tarpeellisin tavoin onnistunut.” Tämä kuvaus istuu tälle kirjalle hyvin, mutta olisiko tässä ainesta vielä enempään? Viiden tähden teos on ”Ohittamaton”. Voiko tämän ohittaa? Toki. Kannattaako? Jos kritiikki kiinnostaa tavalla tai toisella, ei missään tapauksessa. Ehdollisesti ohittamaton, siis, eli pistetään kompromissina 4,5 tähteä. Kritiikistä on syytä lukea, jos haluaa ymmärtää kritiikkiä ja kritiikin tekemisen puitteita paremmin tai osallistua keskusteluun aiheen ympärillä. 

Pieni suuri tarina ystävyydestä by Réka Király

hopeful inspiring lighthearted fast-paced

• Plot- or character-driven? Character
• Strong character development? No
• Loveable characters? Yes
• Diverse cast of characters? No
• Flaws of characters a main focus? Yes

3.5

Yö näyttää rauhalliselta. Siili ja Jänis lähtevät yökylään ystävänsä Ketun luokse. Ulkona alkaa nousta myrsky, joka saa Siilin pelkäämään. Ovelta kuuluva koputus säikäyttää Ketun ja Siilin, mutta siellä on vain Hiiri, läpimärkänä. Hiiri haluaisi poimia päärynänsä, joka on juuri kypsynyt. 

 

Mutta miksi päärynä pitää poimia keskellä yötä? Selitys on yksinkertainen: Hiiri pelkää päivällä puun ympärillä pörrääviä ampiaisia. Kaikilla on siis jotain, mitä he pelkäävät, paitsi Jäniksellä. Hän on urhea eikä pelkää mitään. Ystävät ottavat yhdessä asiakseen auttaa Hiirtä ja poimia päärynän puusta – ja niin vain löytyy asia, jota Jäniskin pelkää. Korkea paikka saakin Jäniksen kauhun valtaan. 

 

Pieni suuri tarina ystävyydestä on nimensä mukaisesti kertomus ystävistä ja ystävyydestä, mutta myös erilaisista peloista ja niiden voittamisesta ystävien tukemana. Lopulta kaikki järjestyy, kun ystävät ovat yhdessä. 

 

Réka Királyn Pieni suuri tarina -kuvakirjasarjassa käsitellään elämän perusasioita lapsille sopivalla tasolla. Királyn kuvitukset ovat kauniita ja suurisilmäiset, ilmeikkäät ja selkeät hahmot toimivat hyvin kirjan kohderyhmälle eli pienille lapsille. Nämä ovat ilahduttavia kuvakirjoja kaikin tavoin. 

 

Alkuperäinen painos kirjasta on loppu, mutta Etana Editions julkaisi vuonna 2022 yhteisniteen Pieni suuri tarina huomisesta ja ystävyydestä, josta löytyy myös tämä tarina. 

Runotyttö maineen polulla by L.M. Montgomery

emotional funny hopeful inspiring medium-paced

• Plot- or character-driven? Character
• Strong character development? Yes
• Loveable characters? Yes
• Diverse cast of characters? No
• Flaws of characters a main focus? No

4.0

Runotytön tarina jatkuu Kaisa Rannan lyhentämättömien suomennosten toisessa osassa. Orpotyttö on kasvanut teiniksi ja pääsee käymään lukiota. Luvassa on paljon taiteellista haaveilua, aina vain parempaa ja menestyksekkäämpää kirjoittamista, kevyesti skandaalinkäryisiä seikkailuja ystävien kanssa ja vähän myös silmien aukeamista rakkaudelle.

Emily on kovasti kypsynyt ensimmäisestä Runotyttö-kirjasta. Kirja etenee edellisen tapaan yhdistelmänä kerrottua tarinaa ja Emilyn päiväkirjamerkintöjä; nyt päiväkirjamerkinnät ovat vähän laajempia ja kypsempiä. Emilyn kehitys kirjoittajana näkyy hienosti kirjojen edetessä. 

Kaisa Rannan suomennos on oivallinen ja ennen kaikkea uskollinen alkuteokselle; sitä ei voi sanoa aikaisemmista suomennoksista.

Sukupolvialus by Kristian Blomberg

challenging reflective medium-paced

2.0

Blombergin runous on miellyttänyt ja ajatus tieteisfiktiosta ponnistavasta runokokoelmasta miellytti. Kokoelma osoittautui kuitenkin pettymykseksi.

Blomberg kirjoittaa hyvin fragmentaarisesti ja elliptisesti. Loppupuolelta löytyy jonkun verran hyviä oivalluksia (“vielä hetken / saatamme olla ihmisiä / ja tunnistaa liikennevaloja maisemasta”), mutta kokonaisuus on muuten lähinnä turhauttavalla tavalla vaikeasti hahmottuva.

Toisinaan runoissa vaikeus ei haittaa, mutta tämän kanssa lähdin jotenkin heti väärällä jalalla liikkeelle ja huomasin lähinnä ärtyväni Blombergin tavasta asetella säkeensä. Jättipä kylmäksi! 

Pieni suuri tarina huomisesta by Réka Király

reflective fast-paced

• Plot- or character-driven? N/A

4.0

Pöllöllä on vaikea kysymys. “Mitä HUOMENNA oikein tarkoittaa?” Eläinystävät yrittävät auttaa ja vastata, mutta eipä heidän vastauksistaan ole Pöllölle apua. Kukaan ei tiedä, mitä huomenna tapahtuu. Siili miettii, että ehkä keskellä yötä tapahtuu jotain, kun tänään muuttuu huomiseksi, mutta sitähän ei voi tietää, kun on nukkumassa. Niinpä ystävykset päättävät valvoa koko yön Pöllön kanssa ja odottaa huomisen tulemista yhdessä. 

 

Réka Királyn Pieni suuri tarina -kirjasarjan ensimmäisessä osassa pohditaan kieltämättä varsin hankalaa filosofista kysymystä. Kun joka päivä on tänään, milloin se huominen oikein tulee? Tässä riittää muutaman vuoden ikäisille pienille pohdiskelijoille ihmeteltävää. Eipä tämäkään kirja kovin selkeää vastausta anna. Jotenkin huvittikin Goodreadsissa ollut kahden tähden arvio, jossa todettiin ”I found this book to be more confusing than helpful.” Niinpä niin. 

 

Királyn kuvitustyyli on säilynyt samana sarjan mittaan: tämän ensimmäisen voisi pistää vasta ilmestyneen Pieni suuri tarina surusta -kirjan rinnalle, ja samaltahan ne näyttävät. Eläinten suuret silmät ja selkeät piirteet sopivat hyvin pienille lukijoille. Kirja on kaunis katsella. 

 

Alkuperäisen WSOY:n julkaiseman kirjan painos on loppu, mutta sarjan uusi kustantaja Etana Editions julkaisi vuonna 2022 yhteisniteen Pieni suuri tarina huomisesta ja ystävyydestä, jossa on kaksi sarjan kirjaa samoissa kansissa. 

Taltuta klassikko goes länsimainen kirjallisuus by Maria Laakso

funny informative medium-paced

4.5

Kirjallisuudentutkija Maria Laakso on kirjoittanut kolme Taltuta klassikko -kirjaa, jotka esittelevät kirjallisuuden kanonisoituja klassikoita kepeällä ja humoristisella otteella. Minun lukulistalleni kirjat potkaisi Takakansi-podcastin jakso, jossa Laakso oli vieraana puhumassa kirjoista. Ensimmäisenä lukuvuoron sai trilogian keskimmäinen, joka käsittelee länsimaisen kirjallisuuden klassikoita. 

 

Kirja käy läpi länsimaisen kirjallisuuden perinteiset periodit: antiikin, keskiajan, renessanssin, valistuksen, romantiikan, realismin, modernismin ja postmodernismin. Jokaiselta aikakaudelta esitellään yleensä kaksi teosta, eli yhteensä  kirja käy läpi 16 klassikkoteosta. Määrä on sinänsä aika pieni, mutta käsittely on perinpohjaista, joten kirjalle tulee jo tällä kattauksella mittaa yli 300 sivua. 

 

Otos on edustava. Totta kai listalta puuttuu vaikka mitä, mutta haastaisin silti lukijat kehittelemään paremman kuudentoista kirjan setin koko länsimaisen kirjallisuuden historiasta kirjan kohderyhmä huomioon ottaen. Valistuksen ajalta on esimerkiksi poimittu Robinson Crusoe ja Gulliverin retket, kumpikin todella tuttuja, mutta myös monin osin tuntemattomia klassikoita. Tavoitteena on ollut pöyhiä sitä klassisisinta kaanonia, mutta toisaalta mukaan on haettu myös keskimääräistä kaanonia enemmän naiskirjailijoita. 

 

Laakson tyyli käsitellä kirjoja on reipas ja vauhdikas. Ylpeys ja ennakkoluulo -romaanin tapahtumia Laakso tiivistää esimerkiksi tähän tapaan: 

 

Muiden aviosuunnitelmien kanssa vaikuttaa käyvän kalpaten. Niin Bingley kuin Darcykin katoavat kuvioista. Janen sydän särkyy, kun Bingley ghostaa hänet. Elizabeth saa myöhemmin tietää syyn, kun hän matkustaa Charloten ja Collinsin luo kylään. Mestoille sattuu nimittäin myös Darcy, joka eräänä tunteikkaana hetkenä ottaa ja Elizabethin hämmästykseksi kosii. Kosinta on täysi farssi. Ei ole leivokseen piilotettua sormusta tai hurraavan urheilustadionin edessä suoritettua polvistumista. On vain Darcyn niljake, joka alentuvaan tyyliinsä kertoo, että no hei voisin minä sinut naida, vaikka oletkin köyhä, vaatimattoman näköinen ja huonosti kasvatettu. 

 

Nuorisokieli ei mene överiksi, vaan kirja on oikein sujuvasti ja hauskasti kirjoitettu. Kyllä tämä vähemmän tosikoille aikuisillekin sopii. Humoristisuus ei myöskään tarkoita lukijoiden aliarvioimista, vaan Laakso iskee kyllä kiinni oikeisiin asioihin, ei arastele kirjallisuustieteellisiä käsitteitä (jotka kyllä selvitetään aina hyvin) ja pohdiskelee esimerkiksi useamman sivun verran Jane Austenin teosten yhteiskunnallisia ulottuvuuksia ja Ylpeyden ja ennakkoluulon feministisyyttä – antamatta sitten asiaan selkeää yksiselitteistä vastausta, koska sellaista ei ole. 

 

Kirjassa on Johanna Rojolan kuvitus. Kovin paljon kuvitusta ei ole, mutta Rojolan piirrokset tuovat mukavasti lisäväriä kirjaan. Laura Lyytisen graafinen suunnittelu ansaitsee myös maininnan: kirja on kaikkinensa oikein miellyttävän näköinen ja mukavaa luettavaa. Minttu Mustakallion lukemaa äänikirjaa on kehuttu paljon ja pikaisella koekuuntelulla sitä kelpaa kyllä suositella. Taltuta klassikko goes länsimainen kirjallisuus on erinomainen johdatus länsimaisen kirjallisuuden historiaan ja kehityskulkuihin, joka sopii kenelle tahansa, joka haluaa perehtyä aiheeseen kepeällä ja hauskalla otteella. 

Sukellus by Laura Liimatainen

emotional funny hopeful reflective medium-paced

• Plot- or character-driven? Character
• Strong character development? Yes
• Loveable characters? Yes
• Diverse cast of characters? No
• Flaws of characters a main focus? Yes

4.0

Parikymppinen Ulla on jälleen kerran hakenut lääkikseen. Lukion jälkeen ohjelmassa on ollut pari vuotta huoltoasemahommia ja pääsykokeita, mutta nyt Ulla on muuttanut jo kesällä Helsinkiin. Siellä hän odottaa pääsykokeiden tuloksia ja työskentelee Linnanmäellä grillissä. Unelmissa siintää uusi elämä, jossa hän on lääketieteen opiskelija, menestynyt ja upea. 

 

Juuri nyt Ulla ei koe oloaan upeaksi. Hän on lihava ja miettii jatkuvasti, miten muut hänet näkevät ja kokevat. Taustalla on vuosikausien vääristynyt suhde ruokaan ja ulkonäköön, jota äidin perusteellinen dieettipakkomielle on ruokkinut. Ura lääkärinäkin on ennen kaikkea äidin toive. 

 

Huvipuiston grillillä Ulla tutustuu Noomiin, joka opiskelee jo yliopistossa ja on muutenkin kaikin puolin upea. Noomi puhuu taukoamatta, on laiha ja näyttää kauniilta, on tiedostava ja fiksu ja ilmeisen varakkaasta taustasta. Miksi Noomi siis haluaa olla Ullan ystävä? Ulla tarkkailee tilannetta jatkuvasti, vähän kadehtii ja epäilee. Tiukassa paikassa naamalle löytyy kuitenkin aina iloinen asiakaspalveluhymy. 

 

Laura Liimatainen on tehnyt uraa kääntäjänä, erityisesti viihdekirjallisuuden ja Bridgerton-kirjojen parissa. Tämä on Liimataisen esikoisteos kirjailijana. Julkaistavaksi se päätyi S&S:n Kirjalliset ystävät -kirjoituskilpailun myötä. Kilpailussa haettiin ystävyyssuhteita käsitteleviä käsikirjoituksia, koska ystävyyttä kuvataan kirjoissa harvemmin kuin romanttisia suhteita tai perhesuhteita. Sukellus palkittiin ja syystä: se on oikein oivallinen ystävyyden kuvaus. Perhesuhteitakin toki mukana on, mutta Ullan suhde äitiinsä on kieltämättä tavanomaisempi aihe ja jääkin kirjassa pienempään osaan. 

 

Ystävyyden tiellä on mielenkiintoisia esteitä. Ullan lihavuus ja siitä johtuvat itsetunto-ongelmat ovat hyvin kuvattuja, samoin kateus Noomia kohtaan. Sukellus käsittelee myös luokka- ja varallisuuskysymyksiä: Ullan ja Noomin välillä on selkeä ero pääoman määrässä, niin taloudellisen kuin henkisen. Samalla Ullan näkemys Noomin etuoikeutetusta asemasta ei ole täysin todenmukainen; Ulla on itsekeskeisyydessään sokea Noomin ongelmille. 

 

Tarina on kirjoitettu pääasiassa Ullan näkökulmasta. Noomi saa kirjassa muutaman välähdyksen, joissa tilannetta katsotaan hänen silmistään. Paljon on myös puhetta vedestä. Ulla nauttii vedessä olemisesta, mutta ei muiden katseista. Lopulta halu palata johonkin alkukantaiseen vesielämään, aikaan ennen elämän nousemista kuivalle maalle, on romaanin käännekohdan laukaiseva tapahtuma. Tämä puoli romaanista tarjoaa paljon kiinnostavaa symboliikkaa pohdittavaksi, jos on sillä tavalla kallellaan; muuten voi nauttia Liimataisen taitavasti vesielementin kuvaamisesta. Myös Ullan lihavan vartalon lihallisuus ja fyysisyys välittyy tekstistä hienosti. 

 

Sukellus on hieno esikoisteos, jonka pohjalta Liimataisen soisi kyllä käyttävän aikaansa käännöstöiden lisäksi myös omaan kirjalliseen tuotantoon. 

Taatelitalvi by Maija Kajanto

emotional lighthearted fast-paced

• Plot- or character-driven? Character
• Strong character development? No
• Loveable characters? Yes
• Diverse cast of characters? No
• Flaws of characters a main focus? Yes

4.0

Krisse Kivimaan ura kahvilanpitäjänä lähti käyntiin Maija Kajannon Korvapuustikesä-kirjassa. Siinä Krisse pakeni ankeaa työtä pääkaupunkiseudulla keskisuomalaiseen Pyhäjärven pikkukaupunkiin ja ryhtyi siellä pyörittämään mummonsa kahvilaa. Ensimmäinen kesä päättyi päätökseen jäädä Pyhäjärvelle vielä syksynkin tullessa. 

 

Sarjan toinen osa, Taatelitalvi, tapahtuu nimensä mukaisesti talvella. Joulu on tulossa ja Krisse on perustanut kahvilan rinnalle pienen butiikkihotellin. Läheisen laskettelurinteen pitäjällä on suuria suunnitelmia matkailun suhteen ja pieni hotelli tukee niitä mukavasti. Krisse kuitenkin on tainnut haukata liian suuren palan: kuinka yksi ihminen voi pyörittää sekä kahvilaa että hotellia, kun varaa varsinaisiin työntekijöihinkään ei ole. 

 

Välillä käykin mielessä, että mitä feel goodia tämä oikein on, kun Krisse ruoskii itseään kohti loppuunpalamista ja tuhoa. Krisse on juuri sellainen kliseinen yrittäjä, joka on töissä 30 tuntia vuorokaudessa kymmenen päivää viikossa, ja lomaa on muuten pidetty viimeksi 28 vuotta sitten. No, viihdettä tämä kuitenkin on, ja onneksi kirja on noin sata sivua edeltäjäänsä lyhyempi – 300–400-sivuisena Krissen hotellijoulustressi olisi kyllä ollut liikaa. 

 

Ihmissuhdekuvioitakin kehitellään. Edellisessä osassa Krisselle alkoi muodostua lämpimiä tunteita Pyhäjärven kunnanjohtaja Tommia kohtaan. Nyt Tommin ero on selvä, mutta mies on paennut Pyhäjärveltä virkavapaalle. Puhumattomat asiat alkavat vähän hiertää ja mummokin tuntuu salailevan Krisseltä jotain. Vähän tässä on sellaista turhasta hermoilua – kai se nyt on selvää, että ihmiselle, jonka kanssa on ollut kymmenen vuotta naimisissa, on kertonut asioistaan eri tavalla kuin potentiaaliselle deittikumppanille, jonka on tuntenut muutaman kuukauden? Krissen käytös on toki sinänsä helppo pistää tolkuttoman työkuormituksen piikkiin. 

 

Asiat kuitenkin ratkeavat parhain päin. Taatelitalvi on sujuvasti etenevä kirja, jossa koko ajan tapahtuu ja juoni kulkee eteenpäin. Kaikenlaisia sivukuvioita ei näin tiiviiseen kirjaan kovin paljon mahdu, mutta se, mitä kirjassa on, enimmäkseen toimii. Kyllä tästä hyvillä mielin Sahramisyksyyn jatkaa.