msaari's reviews
2499 reviews

Phases by Heikki Rönkkö

mysterious fast-paced

• Plot- or character-driven? N/A
• Strong character development? No
• Loveable characters? It's complicated
• Diverse cast of characters? It's complicated
• Flaws of characters a main focus? No

3.5

Heikki Rönkön esikoisalbumi Phases on sanaton sarjakuva ihmiselon vaiheista ja hölmöyksistä. Yksinkertainen mustavalkoinen piirrosjälki jakautuu ruutuihin, joissa seikkailee pitkänenäinen perusukkeli monenlaisten vaiheiden kautta. 

 

Alussa puu kasvaa pienestä taimesta isoksi, ihminen laskeutuu puusta alas – ja saa saman tien nuolesta silmäänsä. Metsuri kaataa puun ja tilalle nousee korkea savupiippu. Siitä alkaa ihmiskunnan seikkailu, jossa on kaikenlaisia yllättäviä käänteitä ja tapahtumia. Sellaista on ihmiselo. 

 

Phases tarjoaa lukijalle vähän pureskeltavaa, koska mitään ei selitellä. Albumi on matka, joka on ihmetystä täysi. Sanattomuus yleistää, mutta myös jättää vähän etäälle. Phases oli hauska luettava, mutta ei se taida kovin pitkällistä jälkeä jättää. 

 

ASDF Boot on selkeämmän tarinansa vuoksi Rönkön albumeista minulle ykkönen, uusin Yhä hämärää taas on idealtaan lähempänä Phasesia, mutta erottuu edukseen teknisesti selvästi hiotumpana ja täsmällisempänä. On Phases siitä huolimatta ehdottomasti tutustumisen arvoinen, sen verran mielenkiintoisen maailman Rönkkö on sen kansien väliin rakentanut. 

Elektra by Markku Pääskynen

emotional fast-paced

• Plot- or character-driven? Plot
• Strong character development? No
• Loveable characters? No
• Diverse cast of characters? No
• Flaws of characters a main focus? Yes

4.0

Markku Pääskynen on kotimainen pitkän linjan kirjoittaja ja kustannustoimittaja, jonka viimeisin kirja tarttuu klassiseen aiheeseen. Nimi kertoo mistä on kyse: ollaan antiikin Kreikan Elektra-myytin äärellä. Tämän kirjan Elektrana toimii Erika, jonka perhe omistaa oskilloskooppeja valmistavan teollisuusyrityksen Oy Elektra Ab. 

 

Tapahtumat alkavat Erikan lapsuudesta 1970-luvulta, kun perhe kohtaa monenlaisia vastoinkäymisiä. Agamemnon uhrasi tyttärensä Ifigeneian ja lähti sitten Troijan sotaan. Tässä isä Algot ajaa vahingossa Iita-tyttären yli autolla ja lähtee sitten Leningradiin kaupittelemaan oskilloskooppeja Neuvostoliittoon. Kotiin kartanoa ylläpitämään jää äiti Kyllikki ja lapset Erika ja Osmo. Elämä kotona on raskasta ja veli Osmo pakenee esikuvansa Oresteen tapaan, nyt tosin Helsinkiin opiskelemaan. Erika jää nuorempana kotiin ihmettelemään äiti Kyllikin levotonta eloa naapurin Augustin kanssa. 

 

Teoksen suurpiirteiset juonikuviot ovat Elektrasta tuttuja, mutta aivan yksi yhteen Pääskynen ei ole kreikkalaista Elektraa omakseen versioinut. Eikä mytologiasta tietysti yhtä oikeaa versiota olekaan, siitähän on vuosien varrella syntynyt monta monituista muunnelmaa. Hyvä Pääskysen versiokin on: Mikkelihän on lähes sama kuin Mykene ja Troijan sota vertautuu hienosti vientiponnisteluihin Neuvostoliitossa. 

 

Elektra on varsin napakan mittainen romaani; se kertoo tarinansa parissa sadassa sivussa. Se on hyvä, koska tämäkin riittää mainiosti tarinan käänteiden läpikäyntiin. Autereen suvun nousu ja tuho kreikkalaisen kaavan mukaan heijastelee suomalaisen idänkaupan vaiheita ja yleismaailmallista nousukkaiden hybristä. Fiktiivinen Oy Elektra Ab ei varmastikaan ole ainoa idänkauppaan keskittynyt yritys, jolle kävi jotain tämäntapaista Neuvostoliiton romahduksen myötä. 

 

Pääskynen oli pitkästä urastaan huolimatta minulle uusi tuttavuus, kun tämän kirjan sain käsiini vähän puolivahingossa. Onnekas sattuma, sanoisin, sillä Elektra oli oikein mainio lukukokemus. 

Mitä meille jäi by Ritva Hokka

reflective medium-paced

• Plot- or character-driven? N/A
• Strong character development? N/A
• Loveable characters? N/A
• Diverse cast of characters? N/A
• Flaws of characters a main focus? N/A

3.0

Ritva Hokka on minulle runoilijana uusi tuttavuus; se ei liene suurikaan ihme, sillä hänen ainoa aikaisempi kokoelmansa, Petonainen ja pikkuvaltiatar, ilmestyi vuonna 1986. Nappasin tämän Mitä meille jäi -kokoelman jostain syystä kirjaston tyrkkyhyllystä luettavaksi – mikä lienee puhutellut. Ehkä julkaisija, omaperäinen siurolainen Palladium Kirjat? 

 

Meille jäi näemmä aika paljon: Mitä meille jäi on paksu kokoelma, runoja on yli 80. En tiedä luomisprosessista tarkemmin, mutta jos edellisestä kokoelmasta on melkein 40 vuotta, lienee ihan kohtuullista odottaa, että materiaalia on kertynyt pöytälaatikkoon. 

 

Keskeislyriikan parissa ollaan, pääasiassa, runoissa on lyyrinen minä, jonka ympärille teos rakentuu. Ympäriltä havainnoidaan maailmaa. Takakanteen on nostettu ”Inhimillisiä ajatuksia”-runo, joka sivuaa luontokatoa ja suurpetopelkoja, ja tällaisia ympäristö- ja luontoaiheita runoissa onkin paljon. Linnut ovat toistuva teema. 

 

Runoissa on jotain perinteistä. Mitenkään vaikeaksi en tätä luonnehtisi: Hokan huomiot ovat usein selkeitä ja runojen kuvat helposti avautuvia havaintoja ympäröivästä maailmasta. Tekstissä on mukavasti oivallusta ja ajatusta. Kokonaisuutena Mitä meille jäi tuntuu kuitenkin vähän raskaalta: kokoelman runsauden vuoksi suosittelen lämpimästi lukemaan sitä vähän kerrassaan. Kokonaan läpi luettuna se tuntuu pitkältä. 

 

Teoksessa on lisämausteena Risto Ahdin mustavalkoisia piirroskuvia. Myös kansikuva on Ahdin käsialaa. 

 

Siinä peilin edessä tämä nainen muuttaa muotoaan,
synnyttää itsensä sanoista, muuttuu rakkausrunoksi,
alkaa keinua siinä kuin trapetsilla, omin voimin. 

Villikissareppu by Maria Vilja

emotional medium-paced

• Plot- or character-driven? Character
• Strong character development? No
• Loveable characters? Yes
• Diverse cast of characters? No
• Flaws of characters a main focus? No

4.0

Rosalilla on reppu, joka ei ole ihan tavanomainen: se on näkymätön. Isänsä kanssa asuva Rosali on hiljattain muuttanut ja aloittaa nyt esikoulun. Se saa Rosalin näkymättömän repun muuttumaan hurjaksi villikissaksi. Villikissareppu saa Rosalin jäätymään paniikista, joten kuinkas tällainen reppu oikein kesytetään? 

 

Näkymätön reppu kuvaa herkän lapsen tapaa olla maailmassa ja kuormittua erilaisista asioista. Näkymättömään reppuun kertyy tavaraa kuin itsestään. Toisinaan kyse on hyvästä asiasta, toisinaan kuormaa kertyy kannettavaksi liikaa. Tässä tapauksessa muuton ja uuden esikoulun aloittamisen aiheuttama kuormitus on Rosalille vähän liikaa, ja tarvitaan apua tilanteen rauhoittamiseksi. Onneksi apua löytyy niin isästä kuin eskarin aikuisista. 

 

Villikissareppu on toinen osa kirjasarjaa, jonka aloitti Näkymätön reppu vuonna 2022. Sarjaan on tulossa kolmas osa vuoden 2025 alussa. Kirjasarjan nettisivuilta löytyy tietoa herkkyydestä ja tietoa aihetta käsittelevistä työpajoista ja tukimateriaalia kasvattajille. Kirjasarjan tekijä Maria Vilja on taidekasvattaja ja sosionomi ja herkkyyden suhteen toimii omakohtaisten kokemusten pohjalta asiaan perehtyneenä maallikkona. 

 

Villikissarepun perusteella sarja vaikuttaa oikein onnistuneelta: ainakin tässä kirjassa yhdistyy hienosti tarinallinen kuvakirja ja pedagogiset ulottuvuudet. Kumpikin puoli toimii, eikä kirja vaikuta pelkältä kasvatustyökalulta. Yksi syy on ehdottomasti Viljan taitavuus kuvittajana. Villikissareppu on erottuva ja hienosti kuvitettu. Rosali on kuvattu touhukkaana eskarilaisena ja isän ajoittainen väsymys on kuvissa käsinkosketeltavaa. 

 

Kirja onkin siis kelpo lukukokemus eskari-ikäisille lapsille, mutta myös hyvää tukea herkkien lasten vanhemmille. 

Tuu by Hanna Syrjämäki

challenging reflective medium-paced

• Plot- or character-driven? N/A
• Strong character development? N/A
• Loveable characters? N/A
• Diverse cast of characters? N/A
• Flaws of characters a main focus? N/A

4.5

Humahdus on pienenpieni kustantamo, mutta onneksi Hanna Syrjämäen Tuu esiintyi ilmestyessään Instagramissa sen verran, että näin sen ja kiinnostuin. Nopeammin saatavilla oli aikaisempi Kaikko, joka hurmasi minut tyystin. Sitten kävikin niin, että luulin varanneeni Tuun, mutta en näköjään. Onneksi asia palautui nyt mieleen ja sain kirjan luettavakseni. 

 

Aloitetaan vaikka siitä, että tämäkin on kyllä hyvä. Syrjämäen tapa kirjoittaa istuu minun makuuni. Kokoelman aluksi todetaan “Koskaan ei tule tylsää, / kun on niin paljon kaikkea”. Aika pieni tämä kokoelma on, mutta monenlaista se on silti syönyt. Paljon on menemistä, liikkumista, astelua, havainnointia. “Menet paikkoihin saadaksesi tietää, / pääsetkö niistä pois.” Mutta annetaan Syrjämäen itse luonnehtia: 

 

Kävelyfantasia,
nuhjaantunut villapaita,
se keltakantinen kirja, muistiinpanoineen,
tallennettuine maisemineen. 

 

Siinä missä Kaikko tarjoili myös kuvitusta, Tuu on liki pelkkää tekstiä. Sivuilta löytyy jonkin verran tekstistä rakennettuja visuaalisia elementtejä, mutta en varsinaisesti lähtisi tätä visuaaliseksi runoudeksi kuvailemaan. Kokoelman paras anti on ehdottomasti sanoissa. En osaa ihan tarkkaan sanoa, mikä Syrjämäen runoudessa minua puhuttelee; siinä on vain oikeita sanoja oikeassa järjestyksessä. 

 

Kehkeytyminen,
mutta vähenemisenä. 

 

Tälle pienelle runokokoelmalle kannattaa ehdottomasti antaa tilaisuus. 

Huimaus by W.G. Sebald

challenging reflective medium-paced

• Plot- or character-driven? A mix
• Strong character development? No
• Loveable characters? It's complicated
• Diverse cast of characters? No
• Flaws of characters a main focus? No

4.0

Saksalainen W. G. Sebald on pyörinyt kirjallisen tietoisuuteni reunamilla jo pitkään kirjailijana, johon olisi jossain kohtaa syytä tutustua. 1990-luvun alussa alkanut kirjallinen ura jäi valitettavan lyhyeksi Sebaldin menehdyttyä auto-onnettomuudessa vuonna 2001. Kirjakolmikko Huimaus, Vieraalla maalla  ja Saturnuksen renkaat nosti Sebaldin suosioon. 

 

Aloitin vähän sattumalta tästä Huimauksesta; Sebaldia harrastaneet ystäväni eivät tätä mitenkään parhaana pidä, mutta en nyt tullut huomioineeksi heidän näkemyksiään. Sinänsä tästä esikoisromaanista aloittaminen ilenee luontevaa. Romaaniksi tämä on kyllä erikoinen tapaus, sillä fiktioon sekoittuu esseistiikkaa ja muistelmia. 

 

Neliosainen teos alkaa osiolla ”Beyle eli Rakkauden outo ilmiö”, joka kertoo Henri Beylen tiiviin elämäkerran alkaen Napoleonin sotaretkestä Alppien yli vuonna 1800 ja päätyen Beylen kuolemaan. Beyle tunnetaan paremmin nimellä Stendhal. 

 

Toisessa osiossa, ”All’estero”, kuvaillaan nimettömän kertojan matkoja Alppien läheisyydessä. Nimetön kertoja on jossain määrin Sebald itse, ainakin elämäkertatiedoissa on yhtäläisyyksiä. Kertoja kuljeskelee paikasta toiseen: Englannista Wieniin, Wienistä Venetsiaan, Veronaan, Gardajärvelle, Milanoon ja niin edelleen. Matkan varrella kertoja tekee monenlaisia huomioita nykyhetkestä ja historiasta, kuten Casanovan vaiheista Venetsiassa. 

 

Tekstiä täydentävät pienet mustavalkoiset kuvat: lehtileikkeet, ravintolakuitit, Sebaldille kirjoitettu väliaikainen henkilöllisyystodistus. Ne tuovat teokseen dokumentaarin tuntua. Kaiken tämän tarkoitus jää kenties hivenen hämäräksi, mutta kerrontatavassa ja sen harhailevuudessa on jotain kiehtovaa. 

 

”Tri K. Rivan terveyskylpylässä” kertoo lukijalle hankalasta vaiheesta Franz Kafkan elämässä. Alpillinen teema jatkuu, kun Kafka vierailee Gardajärven Rivassa nauttimassa vesiä. Sebald on selvitellyt asioita: Kafka on kirjoittanut kirjeessä käyneensä elokuvissa, joten Sebald on penkonut arkistoja ja ottanut selvää, minkä elokuvan Kafka kävi katsomassa. Lopuksi Sebald tiivistää Kafkan kertomuksen Metsästäjä Gracchus. 

 

Viimeisessä osiossa ”Il ritorno in patria” Sebald tekee nostalgiantäyteisen vierailun lapsuuden kotikaupunkiinsa Wertachiin, tässä vain ”W.”, jossa Sebald ei ole käynyt lapsuusvuosiensa jälkeen. Sebald muistelee kylän asukkaita ja erityisesti metsästäjä Schlagia, jonka kohtalo peilaa Kafkan metsästäjä Gracchusta. 

 

Kaikkineen Huimaus on omintakeinen teos. Se ei minua vielä täysin hurmannut, mutta jotain kiehtovaa Sebaldin tyylissä on. Seuraavaksi tartun sitten Saturnuksen renkaisiin, jota kai pidetään yleisemminkin Sebaldin parhaana teoksena. Oli tämäkin mielenkiintoinen, etenkin Sebaldin henkilökohtaisemmat osuudet erottuvat teoksesta edukseen. Suomessa Sebaldiin tartuttiin vasta tämän kuoltua; viimeiseksi jäänyt Austerlitz oli ensimmäinen suomennos, mutta sittemmin Oili Suominen on suomentanut kaikki Sebaldin proosateokset. Suomennoksesta ei ole pahaa sanottavaa. Runoja ovat suomentaneet Kari Aronpuro, Tuomo Holopainen ja Jaakko Salemaa. 

On lähtösi huoleton by Eva Frantz

mysterious tense medium-paced

• Plot- or character-driven? Character
• Strong character development? No
• Loveable characters? Yes
• Diverse cast of characters? No
• Flaws of characters a main focus? No

4.0

Neljä ystävystä kokoontuu perinteisiin rapujuhliin. 30 vuoden ystävyyden aikana jokaisella on ollut elämässä omat käänteensä, mutta perinteestä on pidetty kiinni. Nyt perinne kuitenkin katkeaa väkivaltaisesti: juhlien emäntä Krisse löytyy aamulla paljusta ammuttuna. Hannele ja Britt ovat yhä huvilalla, mutta neljäs naisista, Sylvia, on kadonnut. 

 

Komisario Anna Glad on rikospaikalla ensimmäisenä ja innokas tutkimaan tapausta. Anna joutuu kuitenkin pian astumaan sivuun tutkinnasta: Annan puoliso Tomas on tällä kertaa tutkinnalle tärkeämpi ja pariskunta on sopinut, että samoissa tutkinnoissa ei työskennellä. Anna joutuu siis ottamaan isomman vastuun pariskunnan pojan Gottfriedin päiväkotikuskauksista. 

 

Kiehtovan tapauksen seuraaminen sivusta on Annalle kuitenkin vaikeaa, eikä se ihan täysin onnistukaan, etenkin kun tutkinnanjohtajaksi nouseva Benny on sietämätön pöyhkeilijä. Anna joutuu sekalaisiin hanttihommiin, jotka kuitenkin tavalla tai toisella kytkeytyvät murhatutkintaan. Tapaus onkin melko mutkikas, sillä ystäväporukalla on tietysti runsaasti salaisuuksia ja Krissellä varsinkin tuntuu olevan komeiden kulissiensa takana kaikenlaista. 

 

Eva Frantz on rakennellut jälleen kerran oikein kelpo dekkarin, jonka Ulla Lempinen on suomentanut hyvin. Anna Gladin viides näytös on toimiva. Tutuksi käynyt henkilögalleria toimii tässäkin ja murha on sopivan kiemurainen. Vähän sellaista tylsää dekkarien peruskauraa ovat nimettömät kirjeet, joilla tunnelmaa maalaillaan toiminnan välissä ja joiden kirjoittajaa lukija saa arvuutella, mutta ystävysten rapujuhlaperinteen valaiseminen takaumien kautta toimii sen sijaan oikein mainiosti. 

 

Frantz on haastattelussa kertonut suunnitelleensa sarjaan viisi osaa. Nyt ne viisi osaa on nähty ja on hyvin mahdollista, että Anna Glad -sarja päättyy tähän. Vähintäänkin edessä on tauko. Sarjan taso on pysynyt hyvänä viiden kerran ajan, joten ainakaan edessä ei ole sarjan väsähtäminen ja samojen juttujen toistaminen. En kuitenkaan pahastuisi, jos Frantz aikansa levättyään vielä palaisi Anna Gladin pariin – mutta ilolla lukisin kyllä jotain ihan uuttakin. 

Yellowface by R.F. Kuang

emotional funny tense medium-paced

• Plot- or character-driven? A mix
• Strong character development? No
• Loveable characters? It's complicated
• Diverse cast of characters? No
• Flaws of characters a main focus? Yes

4.5

Romaanin aloitus on kieltämättä mukaansatempaava: “Athena Liu kuoli silmieni edessä, kun vietimme iloista iltaa hänen tuoreen Netflix-sopimuksensa kunniaksi”. Athena on kuollessaan alle kolmekymppinen kirjallinen supermenestys, joka on saanut jo kaiken. Netflix-sopimuksestaan Athena ei ehdi kuitenkaan nauttia pitkään ennen valitettavaa, tapaturmaista kuolemaansa. Athenan kanssa iltaa viettämässä on June Hayward, ei ehkä varsinaisesti Athenan ystävä, sillä Athenalla ei juuri kavereita ole, mutta June on vanha opiskelukaveri. 

 

Vähän ennen kuolemaansa Athena oli esitellyt Junelle uuden romaaninsa käsikirjoitusta. Athena kirjoittaa romaaninsa vanhanaikaisesti kirjoituskoneella, joten käsikirjoituksesta on olemassa yksi ainoa paperinen versio, eikä muita kopioita. June näkee tässä kiehtovan tilaisuuden: kun Athena poistuu asunnostaan hengettömänä, käsikirjoitus lähtee myös Junen käsilaukussa. 

 

Junen piti vain tutustua käsikirjoitukseen, mutta se on upea. Kiinalaisista ensimmäisen maailmansodan vapaaehtoisista kertovassa tekstissä on lupausta. Samalla se on selvästi keskeneräinen, eikä julkaisukelpoinen sellaisenaan. Niinpä June alkaa parantelemaan sitä, tekemään omia lisäyksiään ja kas – hänellä on julkaisukelpoinen käsikirjoitus, jota hän tarjoaa agentilleen omanaan. Agentti ihastuu, löytää kustantajan ja pian Junella kustannussopimus. 

 

Vitivalkoinen nainen kirjoittamassa historiallista romaania kiinalaisista ei kuitenkaan ole kaikista myyvin juttu. Junen esikoisromaani ei muutenkaan menestynyt, joten Junen on aika luoda nahkansa. Hänestä tulee Juniper Song. Song kuulostaa kenties kiinalaiselta, mutta Junen etunimet ovat ihan oikeasti Juniper Song – kiitos hippiäidin – joten eihän tässä suuresta harhaanjohtamisesta ole kyse missään tapauksessa. 

 

Yellowface vie lukijat Junen kanssa melkoiseen pyöritykseen. Kuten arvata saattaa, Junen salaisuus ei pysy täysin pinnan alla, vaan Athenan haamu alkaa kummitella. Syytöksiä keltapesusta, kulttuurisesta omimisesta, plagioinnista ja huijauksesta alkaa lennellä kirjamaailmassa. Somessahan törkyä riittää – mutta milloin syytökset nousevat sellaiselle tasolle, että ne on pakko ottaa vakavasti? Ja toisaalta, oliko Athenakaan mikään puhdas pulmunen? Loka lentää joka suuntaan, eikä maineenhallinta ole aina helppoa. 

 

Jo Babelilla vakuuttanut R. F. Kuang on tehnyt hienoa työtä, samoin Helene Bützow suomentajana. Yellowface on hauska, karmiva, ajankohtainen ja terävä. Se pöyhii kirjallisen kulttuurin ja sosiaalisen median tunkkaisempia kulmia hauskalla ja purevalla tavalla. Kenellä on oikeus kirjoittaa kulttuurisesti herkistä aiheista, miten sosiaalinen media kasvattaa asiat kohtuuttomiin mittasuhteisiin salamannopeasti, miten hullua on kilpailu kirjamaailmassa. Suomen pienessä lammikossa uiskentelevien kirjailijoiden näkökulmasta tämä Yhdysvaltojen kirjamaailma viisi- ja kuusinumeroisine ennakoineen kuulostaa tietysti melkoiselta fantasiamaailmalta. 

Death Metal by Mika Lietzén

emotional lighthearted medium-paced

• Plot- or character-driven? A mix
• Strong character development? Yes
• Loveable characters? Yes
• Diverse cast of characters? No
• Flaws of characters a main focus? No

3.5

1990-luvun Turku toimii puitteina Mika Lietzénin sarjakuvassa Death Metal. Ollaan kaukana Floridan auringonpaisteesta, mutta The Suffering -bändin nuorten esikuvana ovat raakaa death metalia soittavat floridalaisbändit, kuten Death ja Obituary. Bändi haluaisi tehdä demon, mutta kotinauhoitukset ovat laadultaan luokattomia ja studioon ei ole varaa. Tilaisuus kunnon demon tekemiselle kuitenkin avautuu yllättävällä tavalla, johon liittyy myös surua. Kuoleman läheisyys koskettaa myös death metal -muusikoita. 

 

Lietzénin piirrostyyli on hyvin selkeälinjainen ja vähäeleinen. Henkilöt ovat aika ilmeettömiä nappisilmiä, joita ei ole aina ihan helppo erottaa toisistaan. Albumin sivuille on piirretty jonkun verran death metal -bändien levynkansia; kontrasti itse teoksen ja niiden välillä on aikamoinen. Jälki on teknisesti korkeatasoista, mutta piirrosjäljen kliinisyys vaivasi jonkun verran. Etenkin soittokohtauksissa, joissa pitäisi olla kova meteli, sarjakuva tuntui täysin mykältä. Minun oli vaikea hahmottaa keikalla pauhaavaa ääntä ja vimmaa, tuntui kuin olisin katsellut keikkataltiointia ilman ääniä. 

 

Teokseen on taltioitu jonkin verran 1990-luvun Turun ajankuvaa. Sivuilla vilahtaa esimerkiksi valtakunnanjohtaja Pekka Siitoin. Jääkaappiin Lietzén on jostain syystä piirtänyt nimenomaan Valiojogurtti-purkin ja televisioon Kolmoskanavan illan ohjelmalistauksen. En tunne Turkua niin hyvin, että osaisin sanoa kuinka paljon teos turkulaisissa lukijoissa herättää nostalgiaväristyksiä, mutta toisaalta tarina on sillä tavalla irtonainen, että se voisi sijoittua minne tahansa 1990-luvun Suomeen. 

 

Florida-metalli ei koskaan ollut varsinaisesti minun juttuni, göteborgilainen meno ja black metal (”Saatananpalvontaa huonoilla soundeilla. Se trendi ei ikinä kestä.”, kuittaa The Sufferingin kitaristi) osuivat omaan hermoon paremmin, mutta Death Metal oli silti mainio kuvaus pienimuotoisesta bändimeiningistä, demosuunnitelmista ja keikkailusta, musiikillisesta puhdasoppisuudesta ja ystävyydestä. Näistä voi löytää kiinnostavia ulottuvuuksia, vaikka death metal ilmiönä olisikin vieras. Demonauhoitusten ympärille rakentuu pieni, pohjimmiltaan aika arkinen maailma, jossa on kyse yhtä aikaa pienistä ja suurista asioista. Siksi Death Metal on pohjimmiltaan oikein kelpo albumi. 

Seurauksia by Antti Arnkil

dark informative medium-paced

4.5

Kas, Antti Arnkilin uusi esseeteos! Luenpa ja sivistyn, ajattelin. Olin selvästikin ehtinyt unohtaa kaikki ennakkotiedot siitä, mitä Arnkil Seurauksia-esseeteoksessaan käsitteli. Kirjaan tarttuminen olisi nimittäin ollut selvästi suuremman kynnyksen takana, jos olisin muistanut Arnkilin käsittelevän sitä monikriisiä, joka maapalloamme vaivaa. 

 

Kyse ei ole vain ilmastonmuutoksesta. Ei, kyse on luontokadosta, demokratian kriisistä ja energiankulutuksen kestämättömyydestä ja meidän kyvyttömyydestämme selvitä näistä ongelmista. “Ongelmat johtuvat pääosin ratkaisuista”, Arnkil siteeraa Eric Sevareidiä. Tämä on kompleksisissa yhteiskunnissa usein totta. Olihan fossiilienergia, yksi pahimmista ongelmiemme aiheuttajista, aikoinaan erinomainen ratkaisu. 

 

Arnkil esittelee William Stanley Jevonsin (1835–1882) keksimän Jevonsin paradoksin. Jevons tutki aikoinaan höyrykoneita ja huomasi, että parannukset höyrykoneiden tehokkuudessa eivät suinkaan vähentäneet hiilen polttamista, vaan päinvastoin lisäsivät sitä. Mitä tehokkaampia erilaiset koneet ovat, sitä enemmän niitä käytetään, ja sitä enemmän asioita kulutetaan. 

 

Moderni näkökulma tähän voisi olla vaikkapa LED-teknologia: on fantastista, että korvaamalla hehkulamppuja LEDeillä voidaan säästää mittavia määriä energiaa, mutta LED-valoista on tullut niin halpoja, että niitä kannattaa tehdä miljardeittain. Mitäköhän säästetään sillä, että Kiinasta voi tilata kassillisen kertakäyttöisiä ilmapallovaloja puoli-ilmaiseksi? 

 

Arnkilin energia- ja fysiikkatulokulma maailmaan on kiinnostava. Entropiahan maailmassa hallitsee: kaikki on vaivihkaista matkaa kohti suurempaa epäjärjestystä. Lopulta kaikki energia dissipoituu eli hajaantuu ja muuttuu käyttökelvottomaksi. Meillä on toki aurinkomme, josta saamme matalan entropian energiaa tasaisena virtana. Ongelma tulee siitä, että “modernina aikana ihminen on ottanut salamavauhtia käyttöön vuosimiljoonien varastot aurinkoenergiaa. Hämmentävä määrä hyvin epätodennäköisiin, tiiviisiin muotoihin pakkautunutta energiaa löydettiin ja otettiin käyttöön poikkeuksellisen lyhyessä ajassa”. Tässä on, tosiaan, tehty jonkinlainen energian dissipaation ennätys. 

 

Tieteilijä tai tutkija Arnkil ei ole, vaan kustannustoimittaja. Tässä teoksessa onkin kyse yksityisajattelusta, omien ympäröivästä maailmasta vaikuttuneiden ajatusprosessien tuomisesta muidenkin luettavaksi. Se on hyvä, sillä Arnkil muotoilee asiansa taitavasti ja vakuuttavasti. Tieteestä kiinnostuneet voivat suunnata lähteille; Arnkil tarjoaa kyllä lähdeluettelon. Seurauksia on kuitenkin siinä suuri pieni kirja, että se pakkaa alle 180 sivuun tuhdin annoksen ymmärrystä tämän hetkisessä maailmassa vaikuttavista kehityskuluista. 

 

Mikään mukava kirja tämä ei missään nimessä ole, sillä seuraukset ovat vakavat. Varaudu ahdistukseen. Silmien ummistaminenkaan ei kuitenkaan ratkaise mitään ja vaikka ympäröivää monikriisiä haluaisi paeta, joskus on hyvä ottaa annos realiteettejä. Siihen Seurauksia on erinomainen työväline.